Näin elämä tyhjenee – 2010-luvun naturalisti haistattaa lähiökerrostalon homeen

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kun Minna Canthin 175-vuotispäiviä juhlittiin maaliskuussa, moniaalla mietittiin Canthin perintöä.

Canth on nykykeskustelussa usein nostettu tasa-arvon edistäjäksi ja feminismin keulakuvaksi – Minna Canthin liputuspäiväkin on nimetty virallisesti muotoon ”Minna Canthin päivä, tasa-arvon päivä”. Salkoon hilattavasta lipusta vain puolet kuuluu Canthille.

Canthista nostetaan usein myös hänen yhteiskunnalliset kannanottonsa. Hän kirjoitti kiihkeästi muun muassa kirkon käytäntöjä vastaan.

Yhteiskunnallisen keskustelijan kuvan alle on jäänyt se, mitä Minna Canth oli kaunokirjailijana. Esteettisesti hän oli 1800-luvun lopun merkittävimpiä naturalisteja ja toi ohjelmallisesti Émile Zolan kirjallisuusnäkemystä suomalaiseen kirjallisuuteen.

 

Hanna-Riikka Kuisma asettuu romaanillaan Kerrostalo (Like, 2019) canthilais-zolalaisen naturalistisen perinteen jatkajaksi.

Porilaiskirjailijan kuudes romaani kurkistaa lähiökerrostalon asukkaiden elämää heidän olkapäidensä yli. Kuisma vie standardoitujen rappukäytäväovien sisäpuolelle asuntoihin, jotka ovat sotkuisia ja nuhraantuneita kuin asujiensa elämät.

Kerrostalon kalustoa ovat feikki-vuittonit, kipulääkkeet ja kireät trikoohousut.

Henkilöt täyttävät päiviään ja lasejaan kahvin ja viinan sekoituksella tai oluella, tai millä sitten kukin täyttääkään. Elämää tyhjennetään rutiininomaisesti lasi kerrallaan.

Niin elämä tyhjenee.

 

Romaani on totaalinen. Satunnaisesti kirjaa avaamalla poimin virkkeet:

”Kun hän makailee sohvalla ja yrittää hillitä pahoinvointiaan pitämällä läpivetoa, äänet vain kovenevat.” (S. 45.)

”Jami ojentaa heille pari pamia.” (S. 67.)

”– Et kai sä uskoon ole tullut niinku tää hyvä ystäväsi Sakke?” (S. 136.)

”Käydessään neljättä kertaa vessassa tunnin sisään Sara päättää, että jos tuo jytke jatkuu aamulla, hän menee lopettamaan sen keinolla millä hyvänsä.” (S. 191.)

”Ennen nukahtamistaan hän ajattelee kesää sitten joskus, kun hän voisi kulkea ulkona napapaidassa ja mikroshortseissa, treenata Vanessan kanssa ja voitta tämän bikini fitness -kilpailussa.” (S. 208.)

”Jonnaa pyörryttää.” (S. 301.)

 

Kerrontaa vie preesens. Se korostaa, että ollaan keskellä elämää eikä seuraavasta hetkestä tiedä.

Preesens vie elämänvirtaan, ja siihen virtaan romaanin henkilöt tuntuvat kastavan jalkansa kerta toisensa jälkeen. Pyörteet eivät ole suuria, vesi seisoo. Tunnelma on ummehtunut.

Kerrostalon sisäilmaongelmat ovat ilmeiset.

Juuri näistä syistä Kuisman romaani on vakuuttava ja vaikuttava. Eikä se olisi, jos kirjailija säälisi tai ihannoisi henkilöitään. Se on, koska hän näyttää ja antaa lukijan kokea.

Kerrostaloa lukiessa tulee paha olo. Se on tervettä.