Monika Fagerholm ravistaa huvilakaupungin sekaisin
Jos kriitikko kirjoittaa jostakin kirjasta, että viimeisen sivun luettuaan on palattava alkuun, suhtaudun varauksellisesti. Vaikka kehuksihan tuo lienee useimmiten tarkoitettu: kirjan alku näyttäytyy lopun jälkeen uudessa valossa.
Parin viime vuoden aikana olen kuitenkin törmännyt kahteen kotimaiseen uutuusromaaniin, joiden kohdalla olen halunnut palata alkuun tarkistelemaan, mitä siellä sanottiinkaan, mitä siellä tapahtuikaan. Ja se on kummallakin kerralla ollut kunnioitusta kirjaa kohtaan, viimeistä sivua seuraava huokaus.
Nämä teokset ovat Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) ja Monika Fagerholmin Kuka tappio bambin? (suom. Laura Jänisniemi, Teos 2019).
”Kuka tappoi bambin?” kuulostaa saksalaisen rikossarjan kahdennentoista osan nimeltä. Kun teoksen on kirjoittanut Monika Fagerholm, heti kuitenkin tietää, ettei niin ole.
Kuka tappoi bambin? ei ole rikosromaani. Se on trilleri. Kaiken lisäksi se on nokkelasti kasattu trilleri, jonka jännitteet rakentuvat huomaamatta.
Rikoskin siinä on, raiskaus, mutta sillä ei ole romaanin kannalta järin paljon merkitystä, vaikka se on juuri se seikka, joka on horjuttanut (ainakin minun mielessäni) Kauniaista muistuttavan ”huvilakaupungin” ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan.
On aika ennen, ja on aika nyt.
Nykyhetki on lähellä nykyhetkeä. ”Ennen” on päähenkilöiden nuoruusaika, ja sekin jakautuu kahtia. On aika ”ennen ennen” ja ”ennen jälkeen”.
Näiden aikatasojen välillä Fagerholm liikkuu sujuvasti ja kielellä milloin kiihdyttäen, milloin jarruttaen. Hän toistaa virkkeitä, ja teoksen sisäisillä fraaseilla hän neuloo aikatasoja yhteen.
Lajimääreeltään Kuka murhasi bambin? voisi olla ”ravistettu trilleri”.
Huvilakaupungin asukkaat ovat pääosin vauraita. Kaikkein menestyneimpiä vaikuttavat olevan Häggertit. Annelise Häggert on tehnyt todellisen luokkamatkan hallitusammattilaiseksi ja oikeistolaisen ajatushautomon johtajaksi.
Tietenkin juuri Häggertien luksuslukaali saa kunnian toimia joukkoraiskauksen näyttämönä.
Rahalla saa paljon. Sillä saa maineenhallintakonsultin ja debriefing-lasketteluloman Alpeille. Kaikkea ei rahallakaan saa, kun jokin muuttuu peruuttamattomasti.
Monika Fagerholm sukeltelee sulavasti huvilakaupungin yhteisössä. Aikavälimatka sekoittaa ja muuttaa ihmissuhteita kiehtovasti.
Kun kaiken romaanissa tapahtuvan on lukenut, on palattava alkuun. Siinä eräs päähenkilöistä on palannut huvilakaupunkiin, josta on muuttanut pois vuosia sitten – syistä, jotka romaanin luettuaan ymmärtää.
”Mitä hän siis tekee täällä nyt, tänä alkusyksyn aamuna, syksynä joka syvetessään pakottaa hänet palaamaan siihen, minkä hän kerran jätti taakseen?” eläytyvä kertoja kysyy ja vastaa: ”Ei mitään.”