Mohsin Hamidin satu normalisoi ruskeahipiäisyyden
Franz Kafkaa ei tarvitse mainita. Hänen haamunsa on näkyvästi Mohsin Hamidin pienoisromaanin yllä ensimmäisestä virkkeestä alkaen, ja itse asiassa juuri siinä:
”Eräänä aamuna Anders, valkoinen mies, sai herättyään huomata muuttuneensa syvän ja kiistämättömän ruskeaksi.”
Kafkan kertomus ”Die Verwandlung” vuodelta 1912 alkaa:
”Als Gregor Samsa eines Morgens aus unruhigen Träumen erwachte, fand er sich in seinem Bett zu einem ungeheueren Ungeziefer verwandelt.”
(Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi levottomasta unesta, huomasi hän sängyssään muuttuneensa valtavaksi tuholaiseksi.)
Ruskeaihoisen ihmisen rinnastaminen pieneen tuhoeläimeen on varsin hätkähdyttävä ja kova, jos sitä alkaa tarkemmin pohtia. Ehkei kuitenkaan ole tarve, sillä Hamid liukuu sujuvasti eteenpäin omassa sadunomaisessa maailmassaan assosioivasti polveilevan kerrontansa kanssa.
Pakistanin Lahoressa syntynyt mutta lapsuudestaan alkaen paljon niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassa asunut Mohsin Hamid on kohonnut maailmanmaineeseen ja bestselleristiksi proosateoksillaan, joissa usein on esillä muslimitaustaisuus ja länsimaalaisuus.
Uusimman Hamid-suomennoksen Viimeinen valkoinen mies (suom. Jaakko Kankaanpää, Otava 2022) päähenkilö Anders on valkoihoinen. Siis identiteetiltään. Jo pienoisromaanin ensimmäisessä virkkeessä hän on muuttunut iholtaan ruskeaksi.
Uuden ihonvärin myötä Anders vaikuttaa suhtautuvan itseensä häpeillen. Hän ilmoittaa työpaikalleen olevansa sairaana. Ulkona liikkuessaan pyrkii peittämään mahdollisimman paljon ihoaan vaatteilla.
Entä kuinka muut ihmiset suhtautuvat häneen? Kun hän palaa työpaikalleen kuntosalille, hänen pomonsa sanoo, että olisi tappanut itsensä, jos hänelle olisi käynyt noin.
Andersin näkökulmasta Hamid laajentaa hänen tyttöystäväänsä Oonaan, joka pääsee ”hinkkaamaan tummaihoisen vieraan miehen kanssa”. Kaksi muuta keskitetyn pienoisromaanin henkilöä ovat Andersin isä ja Oonan äiti.
Iäkkäämmän sukupolven suhtautuminen ihonvärin muutokseen vaikuttaa suuremmalta kuin Oonan.
Oonan äiti tuntuu olevan maailmanlopun tunnelmissa ja kerää valmiusvarastoa. Andersin isä käy kohti kuolemaa. Hän onkin pienoisromaanin nimen mukainen viimeinen valkoinen mies, sillä ihonvärin muuttuminen alkaa levitä kuin epidemia ja läpäisee koko yhteiskunnan.
Tällöin käy niin kuin käy, ja se tulee parhaiten esiin Oonan näkökulmasta.
Oona kiinnittää huomiota hänelle ja Andersille kahvia myyvän naisen tatuointeihin, ”jotka tanssivat pitkin olkavarsia ja hartioita, ja niissä oli hassua se, että ne olivat melkein saman värisiä kuin hänen ihonsa, tai eivät saman värisiä mutta yhtä tummia, joten ne näyttivät pikemminkin etsauksilta kuin tatuoinneilta, hienoilta ja yksityiskohtaisilta ja kuvioiduilta, melkein mutta ei täysin näkymättömiltä, ja Oona mietti, oliko nainen ottanut ne muuttumisensa jälkeen, sitä ei voinut tietää, mutta Oona ajatteli että ei, tai hän ainakin olisi halunnut ajatella niin, hänestä oli mukavampi ajatella, että nainen oli ottanut ne ennen muuttumistaan ja oli muuttunut sisälle niihin, ikään kuin muuttunut niitä kohti, vaikka juuri silloin Oonan mieleen juolahti, että ehkä nainen ei ollut muuttunut lainkaan ––”.