Mitä yksityisempää, sitä yleisempää – elämäkerrassa ja autofiktiossa lukijalle puhuu ihminen
Ensisilmäykseltä voisi hairahtua luulemaan, että Sinikka ja Tiina Nopolan Siskossyndrooma (Tammi, 2018) kertoo kahden 1960-luvun Tampereella lapsuutensa viettäneen tytön kasvusta ja kehityksestä ja henkilökohtaisista muistoista. Kirjan voisi kuvitella kiinnostavan lukijoita, jotka ovat heidän kaltaisiaan ja jakavat samat kokemukset kuin he.
Ja niin minä, ainoana lapsena 1980-luvun Mikkelissä varttunut poika luen kirjaa innostuneena ja löydän siitä itseäni.
Niin se kirjallisuus hämää.
Muistelma- ja elämäkertakirjallisuuden samoin kuin autofiktiivisten romaanien suosio on helppo ymmärtää. Niissä on äänessä ihminen.
Yksi kertomakirjallisuuden lukemisen syistä lienee tutustuminen omaan itseen. Ei edes ole paradoksaalista, että sitä voi tehdä tutustumalla toisiin ihmisiin.
Ihmisenä olemisen kokemuksissa on paljon samaa kasvu- ja kulttuuriympäristöstä riippumatta. Olemme enemmän toistemme kaltaisia kuin erilaisia, mikä sekin on hyvä huomata, kun julkisessa keskustelussa puhutaan vaikkapa maahanmuutosta ja kulttuurieroista.
Mitä yksityisemmin kirjailija tai elämäkerturi kirjoittaa, sitä yleisempää teksti on. Se on jo jollain tapaa paradoksi.
Esimerkiksi Nopolan sisaruksilla on valtavasti silmää ja korvaa pienille yksityiskohdille, jotka kapseloivat ajan.
”Napsuttelu tulee muotiin West Side Storyn ansiosta”, Sinikka Nopola kirjoittaa.
”Korotettiinko Frederik huussista saunakamariin? Miksei hän jäänyt huussiin? Ehkä siksi, että hän oli kuningas. –– Nostivatko ne kuvat mökkeilyn tunnelmaa arkisesta ylevämmäksi?” Tiina Nopola kysyy.
Oitis jokainen tunnistaa jonkin muoti-ilmiön ja sen synnyn, ja jokaisella mökkeilevällä on suhde ulkohuussin seinällä oleviin kuviin, oli niitä tai ei ja oli mökkiä tai ei.
Siskossyndroomasta täytyy sanoa vielä se, että kirja on melkoinen hybridi ja samalla osoitus kirjamuodon mahdollisuuksista. Teos koostuu muistelmallisista miniesseistä, kaunokirjallishenkisistä bagatelleista, näytelmäplarityyliin kirjoitetuista dialogeista ja runsaasta joukosta värivalokuvia.
Kirjaa on poikkeuksellisen helppo lähestyä ja selailla. Sen voi aloittaa mistä vain ja panna hetken kuluttua syrjään – tai uppoutua tutkimaan historian haalentaman valokuvan yksityiskohtia ja vaipua muistoihin.
Tiheästi tikkaava dialogi on tietokirjoissa tuikiharvinainen muoto, mutta Nopolat ovat siinä vähintään Suomen mestareita. Dialogiteksteissä hersyy sisarusten välinen nokittelu ja kaunokirjallisesti taiten rakennettu luonnollisuus.