Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle – ja mitä tapahtui eilen?
Mitä ärhäkämmin pakinoitsija tai pamfletisti päästelee, sitä tärkeämpää on, että faktat naksuvat paikalleen. Pienetkin faktavirheet kasvavat suuriksi, sillä ne antavat vaikutelman siitä, että kirjoittaja vain huutelee.
Pukkaavatko kustantamot ”lehtolaista” äitienpäiväksi? (Leena Lehtolaisen romaanit tapaavat ilmestyä loppukesästä tai alkusyksystä.)
Elääkö kustannusmaailma ajassa, jossa Hesarin arvio on tärkein kirjalle saatava promo? (Kai Hesarin haastattelu tai vierailu Arto Nybergissä on tärkeämpi?)
Onko Miki Liukkosen O-romaanissa enemmän sivuja kuin Raamatussa? (O:ssa sivuja on 859, minun hyllyssäni olevassa Raamatussa 1649 tekstisivua ja siihen selitykset, kartat ja sisällysluettelot päälle. Englanninkielisessä Raamatussa merkkejä on 3,1 miljoonaa, mikä tiheästikin taitettuna vaatii toista tuhatta sivua.)
Kannattaako muutakaan rap-yhtyeen jäseneksi ja wannabe-kirjailijaksi esiteltävän Pekka Salmisen kirjoittamaa ottaa todesta?
Aina kannattaa kokeilla. Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle? -tekstikokoelmaan kirjoittamassaan ”Kirjallisuus tarvitsee rokkitähtiä tai siitä tulee uusi ooppera” -ultimaatumissa Salminen analysoi nuorten vähäisen lukuinnon syyksi sen, että suomalaiset kustantamot kustantavat kirjoja, jotka eivät kiinnosta nuoria ja nuoria aikuisia.
Suomalainen nuortenkirjailija- ja YA-kirjailijakunta on luokatonta, eikä suomennettavaksikaan osata löytää oikeita teoksia, jos sellaisia ylipäätään on. Kustantamot ovat elitistisiä eivätkä arvosta kansantajuisuutta.
Salmisen vaatimukset kustantamoille kuuluvat: ”Tehkää kustannussopimuksia nuorten kirjailijanalkujen kanssa NYT!”, ”Älkää miettikö pelkästään seuraavan kvartaalin tulosta.”, ”Älkää tavoitelko pikavoittoja vaan sitoutukaa rakentamaan nuorten kirjailijoiden uraa yhdessä, pitkissä kaarissa.”
Syylliset löydetty. Ohjeet annettu. Lukemisen tulevaisuus pelastamista vaille valmis.
Viestintätoimisto Ellun Kanojen ja WSOY:n Mitä tapahtuu huomenna…? -sarjan uusimmassa kirjasessa käsittelyn kohteena on kirjallisuuden tulevaisuus. Aihe on ymmärretty melkoisen laveasti, ja vain harva teksti pyrkii varsinaisesti vastaamaan kirjan nimen asettamaan kysymykseen.
Parhaiten ja kiinnostavimmin kirjan otsikon tavoittavat kirjallisuudentutkija Maria Laakso, kirjailija Elina Hirvonen ja runoilija Aura Nurmi.
Laakso löytää lukemisen tulevaisuudesta yhteisöllisyyden. Kirjallisuus elää kiinnostavasti blogeissa, Instagramissa ja lukupiireissä. Lukukokemus halutaan jakaa muiden kanssa. Halutaan lukea sosiaalisesti.
Kirjallisuuden yhteisöllisyyttä ovat myös runoklubit, joita Nurmi käsittelee tekstissään.
”Illoissa vierailemalla kaikenlainen huoli kirjallisuuden lukemisesta kaikkoaa”, Nurmi päättää tekstinsä.
Sosiaalisen lukemisen perinteinen muoto ovat lukupiirit, joita artikkelissaan käsittelee asiantuntevasti kirjallisuudentutkija Päivi Kosonen. Lukupiirit ovatkin kokeneet viime vuosina ilmeisen renessanssin.
Elina Hirvonen kytkee lukemisen tulevaisuuden lukutaidon ja suomen kielen tulevaisuuteen. Millaista on lukeminen monikielistyvässä Suomessa, ja kuinka se sopii yhteen J. V. Snellmanin aloittamaan nationalistishenkiseen kirjallisuuspolitiikkaan?
Useat tekstit nojaavat lukutaidon rapistumiseen, nuorten lukemattomuuteen, kirjamyynnin laskuun ja muihin numeerisiin indikaattoreihin, jotka todistavat kirja-alan ja lukemisen kuihtumista. Tilastoja tykittää erityisesti teoksen avaava viestintäpäällikkö Jaakko Mikkolan teksti.
Yhtä lailla kiinnostava kuin otsikon kysymys olisi mielestäni se, mistä numeerinen data todistaa. Tilastot osoittavat, että lukemiselle on tapahtunut jotain eilen. Mitä?
Minulle vastaukseksi ei oikein riitä Mikkolan heitto: ”Muutoksen syyt osannee aavistaa jokainen vähääkään aikaansa seuraava kansalainen. Suurin syyllinen on sanahirviö digitalisaatio.”
Tai ehkä vain en täytä Mikkolan määritelmää vähääkään aikaani seuraavasta kansalaisesta.
Sen sijaan huomenna-kysymykseen D-sana on minusta olennainen vastaus, jonka tekstiantologia tuntuu kuitenkin sivuuttavan.