Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Mitä nykykirjallisuudesta kirjoitetaan 2040-luvulla?

Blogit Kirjailijan päiväkirja 29.10.2016 14:14
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Helsingin kirjamessuilla järjestetyn Parnasson Kirjallisuus nyt! -paneelikeskustelun aluksi kysyin varomattomasti, mitä 2040-luvun kirjallisuushistorioitsijat nostaisivat esiin nykyhetken kirjallisuudesta. Myönnän kysymyksen takana olevan kovin romanttisen piiloajatuksen: kolmenkymmenen vuoden kuluttua edelleen kirjoitetaan kirjallisuushistorioita ja kirjallisuuden historiaa pidetään pohtimisen arvoisena.

Historiasta kiinnostunut ja historiallisia romaaneja kirjoittanut kirjailija Sirpa Kähkönen ampui kysymykseni seulaksi saman tien. Emme tiedä, miten 2040-luvulla elävät ihmiset ajattelevat ja mihin asioihin he kiinnittävät huomiota!

Kustantaja Touko Siltala lähestyi kysymystä miettimällä, mitä muistamme 1980-luvun kirjallisuudesta ja kuinka silloiset puheenaiheet näyttävät nykyhetkestä katsottuna. 1980-luvulla puhuttiin esimerkiksi niin sanotusta pahan koulukunnasta, jonka alle luokiteltiin esimerkiksi Annika Idströmin ja Esa Sariolan tuotantoa. Eipä enää paljon puhuta. Silloin suositusta Eeva Joenpellosta kirjoitettu (Helena Ruuska) elämäkerta herätti viime vuonna kiinnostusta, mutta kirjailijan tuotanto ei enää kiinnosta eikä sitä ole oikein edes saatavilla.

Vaikka historiaa ennustamalla on helppo tulla tulevaisuuden tuomitsemaksi ja päätyä naurunalaiseksi, kriitikko ja esseisti Antti Hurskainen uskaltautui ehdottamaan 2010-luvun ilmiöksi autofiktiota eli teoksia, joissa kirjailija leikittelee omaelämäkerrallisuudella.

Autofiktiota on toki ilmestynyt aiemminkin, mutta Hurskainen muistutti, että Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan menestyksen myötä autofiktiivisyys on yleistynyt suomalaisessakin kirjallisuudessa.

Hurskainen nosti esiin myös esseen nousun vahvaksi osaksi kirjallisuutta viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana. Myös Touko Siltala ilmaisi ilahtuneisuutensa esseen vahvistumisesta ja arveli, että se 2040-luvun kirjallisuushistorioitsijat huomaisivat.

Ehkä autofiktio ja essee edustavat osin saman ilmiön eri puolia? Kummassakin kertojaminä tai sisäistekijä on lähellä todellista kirjailijaa mutta ei kuitenkaan aivan sama. Olennaista on myös asioiden tarkasteleminen minän kautta.

Hurskainen huomautti, että journalistinen essee ei Suomessa ole juuri yleistynyt. Voisiko esimerkiksi Heikki Aittokosken nationalismia Euroopassa käsittelevä teos olla journalistisen esseen edustaja? Sitä emme pystyneet sanomaan, koska emme olleet vielä lukeneet kirjaa.

Sirpa Kähkönen mainitsi mahdolliseksi kehityssuunnaksi fuusiot eri taiteenlajien välillä. Hän nosti esimerkiksi Suomen taiteen tarina -teoksen, joka on Ateneum-vetoinen ja Ateneumin samannimiseen näyttelyyn liittyvä kirja, johon on tilattu asiantuntija-artikkeleiden lisäksi novelleja kirjailijoilta, myös Kähköseltä.

Kähkönen oli tuonut Pariisin-matkaltaan ranskalaisen sarjakuvaelämäkerraston ja pohdiskeli sarjakuvan asemaa taiteena.

Viime vuosituhannen lopussa paljon toiveita herättänyt multimedia ei ole oikein yleistynyt. Kähkönen oli silloin Otavan kustannustoimittajana tekemässä multimediateoksia – kalliita hankkeita, jotka eivät saaneet käyttäjiä.

Entä nyt, kun kustannuskynnys on olematon, nettijulkaiseminen käytännössä ilmaista? Nähdäänkö suuria taiteellisia ja suuren lukijakunnan saavuttavia läpimurtoja?