Mitä nykykirjallisuudesta kirjoitetaan 2040-luvulla?

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Helsingin kirjamessuilla järjestetyn Parnasson Kirjallisuus nyt! -paneelikeskustelun aluksi kysyin varomattomasti, mitä 2040-luvun kirjallisuushistorioitsijat nostaisivat esiin nykyhetken kirjallisuudesta. Myönnän kysymyksen takana olevan kovin romanttisen piiloajatuksen: kolmenkymmenen vuoden kuluttua edelleen kirjoitetaan kirjallisuushistorioita ja kirjallisuuden historiaa pidetään pohtimisen arvoisena.

Historiasta kiinnostunut ja historiallisia romaaneja kirjoittanut kirjailija Sirpa Kähkönen ampui kysymykseni seulaksi saman tien. Emme tiedä, miten 2040-luvulla elävät ihmiset ajattelevat ja mihin asioihin he kiinnittävät huomiota!

Kustantaja Touko Siltala lähestyi kysymystä miettimällä, mitä muistamme 1980-luvun kirjallisuudesta ja kuinka silloiset puheenaiheet näyttävät nykyhetkestä katsottuna. 1980-luvulla puhuttiin esimerkiksi niin sanotusta pahan koulukunnasta, jonka alle luokiteltiin esimerkiksi Annika Idströmin ja Esa Sariolan tuotantoa. Eipä enää paljon puhuta. Silloin suositusta Eeva Joenpellosta kirjoitettu (Helena Ruuska) elämäkerta herätti viime vuonna kiinnostusta, mutta kirjailijan tuotanto ei enää kiinnosta eikä sitä ole oikein edes saatavilla.

Vaikka historiaa ennustamalla on helppo tulla tulevaisuuden tuomitsemaksi ja päätyä naurunalaiseksi, kriitikko ja esseisti Antti Hurskainen uskaltautui ehdottamaan 2010-luvun ilmiöksi autofiktiota eli teoksia, joissa kirjailija leikittelee omaelämäkerrallisuudella.

Autofiktiota on toki ilmestynyt aiemminkin, mutta Hurskainen muistutti, että Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan menestyksen myötä autofiktiivisyys on yleistynyt suomalaisessakin kirjallisuudessa.