Mitä Märta Tikkasesta saa kirjoittaa?
Märta Tikkasella on maine kirjailijana, jonka teokset herättävät keskustelua. Kuvaan sopii erinomaisesti, että kuluneen kirjasyksyn kuumin kirjallisuuskeskustelu on käyty Johanna Holmströmin Tikkasesta kirjoittamasta henkilökuvasta ”Borde hålla käft” – En bok om Märta Tikkanen (”’Pitäisi olla hiljaa’ – Kirja Märta Tikkasesta, Förlaget M 2020).
Sanasodan rintamalinja asettui Johanna Holmströmin ja Susanna Ginmanin välille. Ginman on Märta Tikkasen tytär ja edunvalvoja. Hän on myös kokenut ja arvovaltainen journalisti, joka työskentelee tällä hetkellä Huvudstadsbladetin pääkirjoitustoimituksen päällikkönä.
Svenska Ylen haastattelussa Holmström kertoi kokeneensa, että Ginman on sensuroinut häntä. Holmströmin mukaan Ginman on kajonnut jopa hänen omiin näkemyksiinsä ja halunnut muutettavan kuolleiden henkilöiden kirjesitaatteja, mitä Holmström sanoo pitävänsä asiakirjaväärennöksenä.
Lähteiden vääristelyltähän se kuulostaakin, jos toiveena tai vaatimuksena on ollut kirjeiden sisällön muuttaminen.
Sen sijaan esimerkiksi nimien tai tekstinpätkien jättäminen julkaisematta, jos poistot merkitään asiallisesti, on aivan tavanomainen käytäntö.
Kummasta vaiko jostain muusta on ollut kyse, on kirjan lukijalle sekundaarinen kysymys. Kirja on ilmestynyt enemmän tai vähemmän sensuroituna tai siistittynä, eikä ainakaan minulle kirjan kuuntelijana (lukija Ylva Ekblad) ja teoksen paino-pdf:ää selaillessa tullut mieleen, että jostakin varsinaisesti puuttuisi jotakin.
Tikkasen kirjeitä ja hänen ystäviensä hänelle kirjoittamia kirjeitä Holmström siteeraa runsaasti. Syynä lienee se, että kirjaprojektin aikana Tikkasen kunto on heikentynyt eivätkä haastattelut ole onnistuneet odotetulla tavalla.
Kun tieto kohusta jytkyttää takaraivossa, on toki helppo arvella, mihin kohtiin muutos- tai poistotoiveet liittyvät. Jos kyse on esimerkiksi ihmis- tai sanokaamme rakkaussuhteista, ajatukseni ovat kahtalaiset: Märta Tikkasen kirjallisen tuotantoon on kuulunut omaelämäkerrallisuus, avoimuus ja rohkeus, joten skagailu tuntuu turhalta sievistelyltä. Toisaalta en ole varma, olisiko esimerkiksi nimien mainitsemisella muuta kuin juoruarvo.
On myös helppo ymmärtää, miksi kohdehenkilön edunvalvojan kommentit ja muutostoiveet ovat iskeneet syvälle kirjailijaan. ”Borde hålla käft” on nimittäin selvästi Johanna Holmströmin, ei Märta Tikkasen teos, vaikka copyright on merkitty heidän molempien nimiin.
Holmström kirjoittaa itsensä vahvasti mukaan kirjaan. Ei se aivan kaksoishenkilökuva ole, mutta ei jää kauas.
Ratkaisu on fiksu.
Kirjan kolmannessa luvussa Holmström kertoo ensimmäisestä kirjatapaamisestaan Tikkasen kanssa kuin rakentaisi romaania. Hän, siis kirjan kertoja, seisoo jäätävässä tuulessa Sanitäärinkadulla Ruskeasuolla. Kirkkaansininen taivas saa hänet ajattelemaan isoäitinsä Sipoon saaristossa sijaitsevaa kesäpaikkaa. Kevät on varovainen, hän on tullut vähän etuajassa ja on hieman hermostunut.
Hetken päästä kertoja myöntää valehtelevansa: hän onkin tavannut Tikkasen kolme kertaa aiemmin. Hän kertoo tapaamiset lukijalle ja näyttää lukijalle kirjatyönsä lähtökohdat.
Kuvatessaan arkisia keskusteluja ja vaikutelmiaan Märta Tikkasesta eri tapaamiskerroilla Holmström näyttää nykyhetken tason ja kehystää Tikkasen kommentit. Ne ovat haastatteluhetken näkemys, jos edes sitä – ehkä vain haastateltavan haastatteluhetken vastaus haastattelijan kysymykseen.
Kuvaamalla kahvimaidon etsimistä kirjailija pystyy toisinaan kertomaan paljon enemmän kuin selittämällä.
Ratkaisun ansiosta Holmström saa myös nostettua esiin Märta Tikkasen elämän kiinnostavia probleemikohtia, jotka kiinnostavat kirjailijaa ja varmasti myös suurta osaa lukijoista. Niistä keskeinen on, niin kuin on ollut jo vuosikymmenet: kuinka on mahdollista, että Tikkanen, feministi, eli hankalassa parisuhteessa Henrik Tikkasen kanssa?
Holmström on kuitenkin päättänyt, että tämä kirja ei käsittele Henrik Tikkasta vaan keskittyy yksinomaan Märta Tikkaseen.
Vaan aivan toisin käy. Henrik Tikkasen suuri haamu valtaa myös Holmströmin teoksen.
Se taitaa olla myös vastaus Holmströmiä(kin) vaivanneeseen kysymykseen.
Teokseen puuttuminen suututtaa kirjailijaa varmasti siksikin, että Holmström on ilman muuta Märta Tikkasen puolella. Erityisesti tämä käy ilmi Holmströmin käsitellessä Tikkasen teosten vastaanottoa.
Suvi Aholan Punahilkka-romaanista Helsingin Sanomiin kirjoittaman arvostelun motiiviksi Holmström esittää suorasukaisesti äidinmurhan – mikä sopisikaan paremmin 1980-lukuun? Holmströmin mukaan Ahola ”murhasi” Punahilkan.
Pekka Tarkan Suurpyytäjästä Helsingin Sanomiin kirjoittaman kritiikin Märta Tikkanen katsoo vaikuttaneen siihen, että kirjaa myytiin suomeksi vain nelisentuhatta kappaletta, selvästi vähemmän kuin Punahilkka (kirjan mukaan noin 35 000 kappaletta), ja siihen, että Tikkanen ei saanut apurahaa. Holmström ei kyseenalaista Tikkasen uumoiluja.
Kun Jari Tervo 1980-luvun alussa esitti Tikkasen teoksesta negatiivisia huomioita Kansan Uutisissa, Holmström pyyhkii ne ikään kuin omaan arvoonsa mainitsemalla, että Tervo itse ”ei ole runoilija eikä häävi tyyliniekka”. Tuolloin Tervolta ei ollut julkaistu kirjamuodossa vielä muuta kuin lyriikkaa; Tervon prosaistinura alkoi vasta vuosikymmen myöhemmin.
Gösta Ågren taas kuulemma pudotti Suurpyytäjän Finlandia-palkintoehdokkaiden joukosta. Lähteenä tälle on Märta Tikkasen kirje, jossa hän kertoo keskustelleensa asiasta Finlandia-palkintolautakunnan puheenjohtajana toimineen Kaija Valkosen kanssa. Holmströmin siteeraaman Tikkasen kirjeen siteeraaman Valkosen mukaan Valkonen ja Leena Kirstinä olivat olleet Tikkasen teoksen puolella.
Teosten vastaanottoa Holmström esittelee ylipäätään runsaasti. Kiinnostavaa on erityisesti suomenruotsalaisten, suomenkielisten ja ruotsalaisten lehtien vertailu. Kuka ”ymmärsi” milloinkin Tikkasta parhaiten? Sillä ei kai ole mahdollista, että jokin Tikkasen teos ei olisikaan täysosuma?
”Borde hålla käft” on alaotsikkonsa mukaisesti kirja Märta Tikkasesta, mutta olennaisesti se on Johanna Holmströmin Märta Tikkasesta kirjoittama kirja samaan tapaan kuin Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018) on Kari Hotakaisen Kimi Räikkösestä kirjoittama kirja.
Tyyliltään, otteeltaan ja muotovalinnoiltaan teos on sopii mainiosti Märta Tikkas -kirjaksi. Ei se välttämättä anna sen enempää vastauksia kuin Tikkasen omakaan tuotanto, mutta se nostaa esiin kysymyksiä ja pohtii niitä. Ylipäätään kirjoissa olennaisempaa kuin se, mitä kirjassa lukee, on se, mitä kirja saa aikaan lukijan päässä.