Minustakin voi tulla Minna
Minna Canthin seura muutti viime viikolla järjestetyssä yleiskokouksessaan yhdistyksen sääntöjä. Seuran jäseneksi voi tulla sen tarkoituksesta kiinnostunut henkilö, jonka hallitus kahden seuran jäsenen suosituksesta kutsuu jäseneksi.
Aiemmin jäseniksi on hyväksytty vain naisia.
Muutos ei ollut aivan läpihuutojuttu, sillä sukupuolivaatimusta yritettiin poistaa jo viime vuonna. Silloin hallituksen yleiskokoukselle tuoma ehdotus ei kuitenkaan saanut riittävästi kannatusta.
Viime viikon kokouksessa ehdotus sukupuoliehdon poistamisesta meni läpi selvin numeroin, ja seuran hallitus käyttikin oitis uusia mahdollisuuksiaan hyväksi. Seuran uusiksi jäseniksi otettiin Pasi Heikura, Juha Hurme, Sanna Kangasniemi, Tommi Kinnunen, Katri Kivilaakso, Elina Lappalainen, Mikko Roiha, Mikko-Olavi Seppälä sekä minut.
Olen tietenkin sangen ylpeä osakseni tulleesta kunniasta päästä Canthin seuraan. Samalla olen iloinen Minna Canthin puolesta.
Canthin jälkimaine on painottunut hänen toimintansa yhteen osaan, sukupuolten tasa-arvon edistämiseen. Canth oli kuitenkin monipuolisesti aktiivinen toimija, edelläkävijä monella elämän osa-alueella.
Miltä tuntuisi, jos Aleksis Kivi otettaisiin mielenterveyskampanjoinnin keulakuvaksi ja sysättäisiin sivuun Seitsemän veljestä ja Nummisuutarit?
Entä jos Jean Sibelius nähtäisiin vain viinaanmenevänä säveltäjänrenttuna tai Urho Kekkonen vauhdittomien hyppyjen taitajana?
Näin kirjoittaessani en tietenkään pidä tasa-arvoa, mielenterveyskampanjointia tai edes vauhdittomia hyppylajeja vähäpätöisinä. Kysymys on historiallisten henkilöiden jälkimaineesta. Tuntuisi toivottavalta, että historialliset henkilöt nähtäisiin kokonaisina ihmisinä, ei lähinnä jonkin liikkeen tai kampanjoinnin keulakuvina.
Samalla ymmärrän varsin hyvin sen, että sääntömuutos herätti keskustelua. Tasa-arvo, ehkä voi sanoa ”naisasia”, on ollut tärkeä osa Minna Canthin seuran toimintaa.
Seuroilla on historiansa ja traditioilla arvonsa. Siksi en ole itse ollut äänekkäästi vaatimassa yhdistyksiä avaamaan ovensa miehille tai naisille tai englanniksi kirjoittaville kirjailijoille, en ainakaan ulkopuolisena.
Yhtä lailla ymmärrän Minna Canthin seuran yleiskokouksen lähes yksimielistä päätöstä poistaa sukupuoliehto.
Reilussa seitsemässäkymmenessä vuodessa sukupuolten välinen tasa-arvo on edistynyt, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että maailma olisi valmis. Viime vuosikymmeninä on havahduttu huomaamaan, että läheskään ainut tasa-arvoraja ei kulje sukupuolten välillä.
Tällöin voi kysyä Minna Canthin seuran tunnetuksi tekemällä sloganilla: Mitä Minna tekisi?
Viime vuosina Minna Canthin seura on kunnostautunut Minna Canthin esiinnostajana. Tuskin kenestäkään suomalaisesta kirjailijasta – tai suomalaisesta ylipäätään, edes Mannerheimista – on ilmestynyt viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana niin paljon ansiokkaita kirjoja.
Niiden kautta näkee monipuolisen kirjailijan ja yhteiskunnallisen vaikuttajan, jolla oli näkemyksiä asiasta jos toisestakin. Aina ei osunut, useimmiten osui.
Minna Canth oli myös viime vuosien trendilajin kuntoporraskävelyn edelläkävijä: ainakin legendan mukaan hän piti huolta kunnostaan nousemalla Kuopion kirkon kellotornin rappusia.