Minä

Viime vuosikymmenellä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa yleistyi minä. Kriitikko Mervi Kantokorpi laati ilmiöstä ansiokkaan artikkelin Helsingin Sanomiin vuoden 2003 lopussa.

Kantokorpi aloitti: ”Ahkera suomalaisen nykyromaanin lukija on jo taatusti niin tottunut tarinoissa puhuviin minäkertojiin, ettei saa kovin helposti edes mieleensä muita kertomisen äänilajeja.” Ja jatkoi: ”Viimeisen vuosikymmenen myöhäismodernia suomalaista proosaa hallitsee vahvasti eri tavoin toteutettu monologinen kerronta, joka seuloo muistavia ja puhuvia tarinansa omistavia minuuksia.”

Kantokorpi liitti minän esiinmarssin esimerkiksi viihteellistymiseen, ”mediakulttuurin kielikylpyyn” ja siihen, että monet kirjailijat opiskelleet teatterikorkeakoulussa ja tottuneet siten suoraan esitykseen.

2000-luvun alkupuolen minän voi nähdä – niin kuin minä sen näen – ristivalottavan näkökulmatekniikan yleistymisen huippuaikana. Kaikkitietävän kertojan tai hallitsevan minä sijaan romaani rakennetaan useiden henkilöiden totuuksista: kukin kertoo tarinaa vuorollaan. Äärimmilleen tekniikan oli vienyt Jari Tervo jo vuonna 1995 ilmestyneessä romaanissaan Pyhiesi yhteyteen, jossa jokaisen luvun kertoo eri henkilö omalla äänellään, omalla minällään.

Pikaisten ennakkovilkaisujen perusteella tänä syksynä monessa romaanissa esiintyy toisenlainen minä. Tuo minä hallitsee koko teosta omalla monologillaan ja antaa oman totuutensa, johon muilla ei romaanin sisällä ole nokan koputtamista.