Miksi Valtonen sopii kaikille?
Finlandia-palkinnon tänä vuonna voittaneen Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin kustantaja Tammi tiedotti, että teosta on painettu jo satatuhatta kappaletta. Tiedotteessa myyntijohtaja Minna Kokka povaa kirjakauppiailta kuulemansa perusteella, että kirja nousee joululahjahitiksi, ”sillä se vetoaa lukijoihin ikään, sukupuoleen tai lukutottumuksiin katsomatta”.
Kokan lausahdus on tietenkin mainosta: tarkoitus on ensinnäkin muistuttaa Valtosen romaanin olemassaolosta ja toiseksi rohkaista vähänlaisesti kirjoja ostavia ihmisiä: ”vaikka vielä epäröisit, vastaus on: kyllä, tämän voi hankkia lahjaksi äidille/veljenpojalle/serkulle/naapurin lukiolaistytölle”.
Mainoslauseeksi lausahdus on sikäli oivallinen, että se pitää paikkansa. He eivät tiedä mitä tekevät on teos, joka kaiken järjen mukaan kiinnostaa laajempaa lukijakuntaa kuin vaikkapa viimevuotinen Finlandia-voittaja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme.
Valtosen romaanilla on Finlandia-palkinnon myötä laatuleima: se on todettu korkeatasoiseksi kaunokirjallisuudeksi. Siksi se kiinnostaa väistämättä niitä, jotka seuraavat kaunokirjallisuutta ja haluavat osallistua kirjallisuudesta käytävään keskusteluun. Kun Valtonen lisäksi on ennalta vähän tunnettu tekijä, häneen täytyy tutustua, eikä toisaalta ole järin paljon niitä, jotka toteaisivat, etteivät välitä lukea kirjaa, koska eivät ole pitäneet edellisistä. Edellisiä lukeneita kun on vähänlaisesti.
He eivät tiedä mitä tekevät on paksu ja tiheästi painettu, mutta sehän ei haittaa, kun joululahjasta on kyse. Tulee komea paketti, ja paksujahan ovat monet yhdysvaltalaiset nykyromaanitkin, joita Valtosen teos muistuttaa. Massiivinen tekstimäärä kaiken lisäksi taittuu nopeasti, sillä Valtonen ei keimaile kielellä vaan kirjoittaa suoraviivaista kertovaa proosaa. He eivät tiedä mitä tekevät haastaa ajatuksia, ei kielitajua.
Valtosen romaani vetoaa älyyn. Sen kolmesta keskeisestä henkilöstä kaksi on miehiä, isä ja poika. Stereotyyppisesti ajatellen He eivät tiedä mitä tekevät kiinnostanee mieslukijoita enemmän kuin Finlandia-voittaja keskimäärin, mikä laajentaa potentiaalista lahjansaajakuntaa. Romaanin voi kuvitella yhden kirjan vuodessa lukevan parikymppisen it-nörtin yhtä hyvin kuin lukemista ahkerasti harrastavan keski-ikäisen naisen yöpöydälle. Se on realistinen ja samalla siinä on mausteeksi scifielementtejä. Spekulatiivisen fiktion harrastajille Valtosen romaani on must.
Luetteloa voisi jatkaa. Nämä kaikki ovat romaanin ominaisuuksia, jotka ovat olleet romaanissa jo ennen kuin sitä oli painettu, ennen kuin se oli tullut kauppoihin, päätynyt Finlandia-ehdokkaaksi ja voittanut palkinnon. Silti ne huomataan vasta nyt, sillä kirjan kaupallinen potentiaali alkoi realisoitua vasta palkintoehdokkuuden myötä. Uskoakseni kirjan ensimmäinen painos oli selvästi alle tuhat kappaletta. Se ei kuulunut kustantajansa markkinointi- tai viestintälistoille, ja myöhemmin arvostelukappaleiden saaminen teoksesta on ollut painosten loppumisen vuoksi ollut vaikeaa. Kiinnostus yllätti kustantajan useaan otteeseen, iloisesti toki.
He eivät tiedä mitä tekevät kuvaa hyvin kirjabisneksen realismia. Suomessa ilmestyy kymmeniä kaunokirjallisesti korkeatasoisia teoksia, joilla on kaikki edellytykset nousta koko kansan hiteiksi, kunhan vain joku löytäisi ne. Ja kun joku riittävän arvovaltaisella paikalla oleva löytää – He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin kohdalla ensin Finlandia-raati ja lopulta Anne Brunila, vaikkapa Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen kohdalla Hesarin kriitikko Antti Majander –, myynti on auki taivasta myöten.
Sadantuhannen kappaleen painosmäärästä jää varmasti kirjoja poistomyyntiinkin, mutta joka tapauksessa He eivät tiedä mitä tekevät myynee satakertaisesti sen, mitä realistisesti voitiin odottaa vain reilu kuukausi sitten.