Miksi nobelistin romaani muistuttaa koko ajan työmarkkinapolitiikkaa?
Stevens on esimerkillinen hovimestari. Ainakin omasta mielestään, ja hänen näkemyksensä kuulemme, sillä hän on Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan (The Remains of the Day, suom. Helene Bützov, Tammi 1990) päähenkilö ja minäkertoja.
Romaanin tyylilaji ja samalla ydin on nostalgia. Stevens on palvellut käytännössä koko uransa lordi Darlingtonia, jonka suvulle Darlington Hall on kuulunut parisataa vuotta. Oppinsa hovimestarintyöhön hän on saanut isänverestä: myös Stevens senior on työskennellyt hovimestarina.
Aika romanin nykyhetkessä, vuonna 1956, on kuitenkin toinen kuin se 1920- ja 1930-lukujen muistojen kultaama todellisuus, jossa Stevens elää. Muutosta kuvaa sekin, että Darlington Hall on siirtynyt Darlingtonin suvulta amerikkalaiselle liikemiehelle.
Kazuo Ishiguro näyttää taitavasti, kuinka maailma Stevensin ympärillä on musertunut, mutta minäkertoja ei halua uskoa sitä todeksi. Syntyy koomisia konflikteja, jotka lukija näkee mutta joita Stevens ei tunnu havaitsevan.
Se mikä romaanissa näyttäytyy viehättävänä ristivalotuksena ja kauniina menneisyyden kaipuuna, saattaa tosielämässä aiheuttaa katastrofeja. Stevensin elämänvalhe jääköön Pitkän päivän illan sivuille, mutta samalla viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkittu japanilaissyntyinen englantilaiskirjailija tuntuu latovan väkeviä näkemyksiä siitä, kuinka yhteiskunnat, tässä tapauksessa lähinnä Britannia, reagoivat maailman muuttumiseen.
Tai näin minä sen näin: siinä missä maailma kulkee kohti neljättä teollista vallankumousta, ammattiyhdistysliike ja työnantajajärjestöt vääntävät sopimusten reliikkidetaljeista ja kilpailukykysopimukseksi kutsutaan työajan pidentämistä muutamalla minuutilla päivässä.
Vertaus politiikan todellisuuteen ei jää pelkästään metaforan tasolle.
Ennen toista maailmansotaa Lordi Darlington on isännöinyt tapaamisia, joilla ovat kohdanneet Britannian johtavat poliitikot ja Saksan Britannian suurlähettiläänä ennen ulkoministeriaikaansa toiminut Joachim von Ribbentropp. Ylipäätään talossa on puhuttu politiikkaa, mutta siihen hovimestari ei tietenkään ole osallistunut eikä edes ole asettanut itseään alttiiksi kuulemaan, mitä herrat puhuvat.
Eräänä iltana eräs vieraista, herra Spencer, kysyi Stevensiltä, oliko Amerikan velkatilanne hänen mielestään merkittävä tekijä ulkomaakaupan laskusuhdanteessa.
”Olen pahoillani, sir, mutta en pysty auttamaan tuossa asiassa”, hovimestari vastasi.
Sama vastaus toistui vieraan tiedustellessa mahdollisen ranskalaisten ja bolševikkien sopimuksen vaikutusta.
Herra Spencer sanoo: ”Näettekö nyt, hyvät herrat, tämä mies ei pysty auttamaan meitä näissä kysymyksissä. Siitä huolimatta me vaadimme sitkeästi, että kansakunnan päätökset on uskottava tälle ystävällemme ja muutamalle miljoonalle muulle hänen kaltaiselleen. Onko siis mikään ihme, että emme pysty löytämään ratkaisuja moniin ongelmiin niin kauan kuin meillä on nykyinen parlamentaarinen järjestelmä ristinämme? Yhtä hyvin voisimme pyytää, että jokin äitien liiton komitea ottaa hoitaakseen sotaretken.”
Pitkän päivän illan kehyskertomuksen muodostaa minäkertoja Stevensin monipäiväinen automatka, jonka tarkoituksena on tavata Darlington Hallin entinen taloudenhoitaja ”neiti Kenton”. Neiti Kentoniksi Stevens tätä kutsuu, vaikka entinen taloudenhoitaja on jo kauan ollut ”rouva Benn”.
Tilannetajuttomuudestaan ja jonkinmoisesta vastenmielisyydestään huolimatta ja niistä johtuen vanhaa hovimestaria ei voi olla rakastamatta.
Kazuo Ishiguron monella tasolla toimiva romaani on tyylin, teemojen ja kielen mestariteos.