Miksi Neljäntienristeys kerää kehuja?
Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys on, sen voi jo sanoa, kevään kirjallinen sensaatio, kirja, josta kirjallisuusihmiset puhuvat. Saatuaan sangen positiiviset arvostelut niin Helsingin Sanomien Antti Majanderilta kuin Turun Sanomien Erkki Kanervalta teoksesta on otettu uusia painoksia painoksen perään. Kirja on kerännyt positiivisia kommentteja päivälehtikriitikoilta ja kirjabloggareilta (Eija Komu Savon Sanomissa, Kirsin kirjanurkka -blogi, Mari Paalosalo-Jussinmäen Kirjasieppo-blogi ja niin edelleen).
Miksi?
Ensinnä tietenkin selvin syy: Neljäntienristeys on taitavasti kirjoitettu romaani ja hyvä kirja.
Se ei kuitenkaan usein riitä kauttaaltaan myötämieliseen vastaanottoon.
Neljäntienristeys on sukutarina, joka lähtee 1800-luvun lopulta ja ulottuu vuoteen 1996. Historiallisena romaanina se asettuu hyvin suomalaisen romaanikirjallisuuden perinteeseen ja myös nykypäivään. Realistiset historialliset romaanit tuntuvat olevan suosiossa, muistetaan lukuisista kirjailijoista vaikkapa Kjell Westö, Laila Hirvisaari ja Katja Kettu.
Väinö Linnan upean Täällä Pohjantähden alla -trilogian varjo heittää kauas. Sen mukaisesti suomalainen laaturomaani on historiallinen, realistinen ja humoristinen. Järin humoristinen Kinnunen ei ole, mutta historiallinen ja realistinen hänen teoksensa on. Siitä on vaikea löytää anakronismeja, joilla esimerkiksi Tuomas Kyrö on leikitellyt.
Neljäntienristeys ei kyseenalaista kerrottua luonnettaan, ei sekoita genrejä vaan on sitä mitä lupaa. Se on turvallinen, konstailematon. Sen hyvyys on helposti todennettavaa. Lukija näkee kirjailijan tekemän työn ja arvostaa sulavaa kerrontaa, joka virittää tunteita ja muistoja. Yhtäkkiä kirjaa lukiessaan huomaa hyräilevänsä laulua, johon romaanissa on viitattu.
Linnan tuotantoa on moitiskeltu miesten historiaksi. Viimeaikaisessa suomalaisessa kirjallisuudessa korostuu selvästi ”vahvat naiset” -teema. Muistetaan vaikka Sofi Oksanen. Kinnusen neljästä fokalisoidusta päähenkilöstä naisia on kolme, ja juuri he ovat romaanin vahvat, itsenäiset hahmot, jotka toimivat itsepäisesti vastoin sitä, mikä katsotaan soveliaaksi. He ovat traagisia, yksinäisiä hahmoja, joita on helppo ihailla, sääliä, pelätä ja vihatakin. He ovat vahvoja persoonia, joiden toiminnan alla vellovat syvät vedet, joita Kinnunen ei aina selitä. Lukijalle jää työtä, tutustuttavaa. Se on hyvän romaanin merkki.
Neljästä päähenkilöstä ainoan miehen salaisuus on homoseksuaalisuus. Pitkään hyssytellyn aiheen käsitteleminen lisää romaanin arvostusta, vaikka ei homoseksuaalisuus ole teoksen pääasia niin kuin Sami Hilvon muutaman vuoden takaisessa Viinakortissa.
Neljäntienristeys on samaistuttava. Sen persoonista löytyy yhtymäkohtia jos ei omasta itsestä niin ainakin lähipiiristä, tavalla tai toisella. Kinnunen harppoo historiaa isoin loikin ja näyttää yhteiskunnan kehityksen mikrotasolta. Lukijan päässä mikro yhdistyy makroon, yleiseen historiaan.
Naisista vanhin, Maria, hankkii itsenäisyyden ja liikkumisen vapauden ostamalla polkupyörän (hänelle on tilattu naisten malli, mistä hän on pahoillaan). Parin sukupolven päästä itsenäisyyttä on autolla ajaminen jonnekin ja takaisin. Erityisen tärkeitä Neljäntienristeyksessä ovat rakennukset, joiden kehitys näyttä ajan kulun. Tällaisilla keinoilla Kinnunen esittelee historian kehitystä.
Neljäntienristeys vahvistaa suomalaisuuteen liitettyä työteliäisyyden myyttiä, joka voi toki olla totta. Kahden ensimmäisen sukupolven naiset määrittävät itseään työn kautta. Miespäähenkilö upottaa jotakin (sotatraumoja, epävarmuuttaan seksuaalisuudestaan, valhettaan…) työntekoon. Hän rakentaa taloa kuin tavoittelisi ennätystä. On puhumattomuutta. On hampaan puremista. On voiman hakemista marttyyriudesta. Alkoholismin puuttumisesta huolimatta Neljäntienristeys sopii hyvin kansakunnan siloittelemattomaksi omakuvaksi.
Romaani on rakennettu kohtauksiin. Se tekee lukemisesta miellyttävää. Kinnunen ei lätise turhia vaan vie ihmiset toimimaan elämän käännepaikoissa. Lukija osaa täydentää aukkopaikat.
Kaunokirjallisesti mainio ratkaisu on kerronnan jakaminen päähenkilöittäin eikä ajan kulumisen perusteella. Näin näkökulmat täydentävät toisiaan pidemmän lukuajan kuluttua kuin huomattavasti enemmän käytetyssä tekniikassa, jossa näkökulmat joko minäkerrontana tai eläytyvän hän-kerronnan kautta vaihtuvat luvusta toiseen aikajärjestyksessä. Se mahdollistaa dramaturgisesti taitavalle kirjoittajalle tiettyjen kohtien traagisuuden syventämisen.
Neljäntienristeys on kirja, jota lukiessa saa sydämen läpättämään ja kädet tärisemään. Siksi siitä ei voi olla pitämättä.
