Miki Liukkonen: ”Maailma antaa kirjallisuudelle sen arvon, joka sille kuuluu”
”Tämän hetken suomalaisen kirjallisuus on auttamatta etääntynyt maailmasta: se heijastelee vain itseään, ei maailmaa, todellisuutta. Se heijastelee kirjailijoiden käsitystä kirjallisuudesta, tai heidän käsitystään kirjallisuudesta joka käsittelee todellisuutta.”
Virke on Miki Liukkosen ”Uuden kirjallisuuden manifesti” -pamfletista, jonka hän kirjoitti pyynnöstäni kirjallisuuslehti Parnassoon vuonna 2017. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi romaani O (WSOY 2017), joka merkitsi Liukkosen läpimurtoa suomalaisessa kirjallisuudessa ja toi hänelle muun muassa Finlandia-palkintoehdokkuuden.
O:n ilmestymistä juhlittiin Etelä-Helsingin merenrantakahvilassa. Värikkäillä askarteluhileillä vieraat saivat koristella kämmenselkiinsä O-symbolit tunnustukseksi lahkoon kuulumisesta.
Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, Miki Liukkosta ei enää ole. Hän menehtyi Yhdysvaltain kansallispäivänä 4. heinäkuuta 2023.
Miki Liukkonen (1989–2023) oli suomalaisen kirjallisuuden kapinallinen. Kiihkeästi hän halusi tehdä asioita eri tavoin kuin hänen mielestään tehtiin. Eikä hän vain halunnut, vaan hän teki.
Varmasti osin voimaa hakiessaan hän tuli siinä sivussa useampaankin otteeseen haukkuneeksi suomalaisen nykykirjallisuuden.
Pesäeron tekeminen vanhaan on välttämätöntä, jos haluaa tehdä uutta niin kuin Miki Liukkonen halusi.
Käytyään useiden esimerkkien avulla läpi, miksi suomalainen nykykirjallisuus ei vastaa sitä mitä se pitäisi olla, Liukkonen alkaa hahmotella ”Uuden kirjallisuuden manifestissaan”:
”Nykyaikaa skannaavan romaanin ei tarvitse edes tapahtua nykyajassa, se ei tarvitse nettislangilla jonglööraamista tai FB-chattailua tai pienpanimo-oluiden äärellä turistuja pohdintoja sukupuoli-identiteeteistä, se ei tarvitse Drakea etc., vaan se voi yhtä hyvin tapahtua antiikin Roomassa. Tai olla värityskirja.”
”Kaikkia sukupolvia yhdistävän mantran olennaisia elementtejä, aikakaudet mittaavaa nauhaa, ovat aina olleet kauhun ja närkästyksen äänenpainoin lausutut huomautukset arvojen ja utopioiden luhistumisesta, ylipäänsä joidenkin asioiden rappiosta ja niitä vastustamaan syntyneistä vastailmiöistä (ei sillä että tämäkään olisi mitään uutta varsinaisesti, niin kuin ei TV-viihdekään ollut uutta Wallacen aikana; kyse on ilmiöiden ilmanpainemittauksesta, tai eräänlaisesta pörssikurssiprofetoinnista, olkoonkin, että osakekurssit ovat tässä tapauksessa kuin suoraan joltain ketamiini-tripiltä), mutta internet-ajan synnyttämä ylitietoisuus ja kaikki sen seuraukset ovat jotain… muuta. En voi korostaa tätä tarpeeksi.”
”Uuden sukupolven abstrakti pandemia on liian informaation aiheuttama sekasorto, jonka keskellä jopa ikivanhat mantrat puurouvat kuulemattomiin”, Liukkonen kirjoitti vuonna 2017.
Liukkonen oli mediakirjailija, joka teki Ylelle ”Miki Liukkosen maailma” –podcastia ja esiintyi lehtikuvissa rocktähden elkein. Se oli osa hänen taiteilijuuttaan ja kokonaistaideteosta Miki Liukkonen.
Parnasson pamfletissaan Liukkonen sivusi tätäkin aihetta ja ryhtyi mittelöön esikuvansa David Foster Wallacen kanssa ja arveli, että Wallace ”olisi tyrmännyt pro julkisuus -asenteeni pinnallisena huoraamisena”.
”Minä aina raivostun, kun joku ummehtunut intellektuellinkuvatus rupeaa äyskimään, kuinka ’pinnallisia’ jotkut TV:ssä ja naistenlehdissä keikistelevät, vaatekaappiaan ja yksityiselämäänsä esittelevät kirjailijat ovat, vaikka tulevat tällaisella puberteettisella niuhotuksella vain paljastaneeksi oman yksinkertaisuutensa, pinnallisuutensa. Se, että kirjailija tanattaa tuon tuosta naistenlehdissä, purkaa TV:ssä raskasta avioeroaan ja päihderiippuvuuttaan ja mainostaa kumivenettä Voicella ei tee tästä huonoa/pinnallista kirjailijaa, mikäli kirjailija ei ole huono kirjailija”, Liukkonen kirjoitti.
Siinä missä Liukkosen julkikuvaa väritti rappioromantiikka ja melankolia, erinomaiseen kirjallisuuteen hän uskoi, vaikka maailma ympärillä olisi huutanut sen tuhoa.
”En koskaan ole melankolisoitunut ihmisten FB:ssä jakamista artikkeleista kirja-alan rapistumisesta, nuorten lukuinnottomuudesta, myynnin alhaisuudesta yms. läpätiläsyynlää -surkuttelusta: tunnen sanojen valmistautuvan, ikään kuin täyttävän itseään hätkähdyttävällä latauksella poliittisen korrektiuden, itsesensuurin, digitalisaation ja sen myriadimaisten sivuilmiöiden hermostuttavasta ilmanalasta – oikeastaan ei tarvitse tehdä paljon mitään, maailma antaa kyllä kirjallisuudelle sen arvon, joka sille kuuluu.”
Kirjoittaja on kirjallisuuslehti Parnasson vastaava tuottaja. Parnasso kuuluu Suomen Kuvalehti -lehtiperheeseen.