Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Mikä tekee rikosromaanista hyvän?

Blogit Kirjailijan päiväkirja 13.3.2018 11:55
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Abiturientit eivät pääse helpolla.

Äidinkielen esseekoe avasi kevään ylioppilaskirjoitusten kirjallisen osuuden. Esseekokeen toinen tehtävävaihtoehto kuului: ”Mikä tekee rikosromaanista hyvän?”

Olen miettinyt kysymystä kolmekymmentä vuotta, siitä alkaen, kun luin ensimmäiset Sherlock Holmes -kertomukseni ja Agatha Christien romaanini, enkä tietenkään osaa vastata tehtävän ilmoille heittämään kysymykseen.

Abiturienttina olisin saattanut osata.

 

Jos tavoitteena on tuottaa neljästä viiteen konseptiarkillista hyvin jäsenneltyä ja argumentoitua tekstiä, varminta lienee pelata puolustuspeliä. Kuvittelen, että ylioppilaskokelaiden esseissä esiin nousevat juonen jännittävyys, henkilöhahmojen kiinnostavuus (rohkenen veikata, että yhtä useammassa esseessä mainitaan Saga Norén, vaikkei hän romaanihahmo olekaan) ja houkutteleva miljöö, jonka kautta lukija pääsee pakenemaan arkea.

Ne eittämättä ovat hyvän rikosromaani komponentteja.

Abiturientit saattavat miettiä rikosromaanin realistista perinnettä. Ehkä esitellään lukiossa opeteltua rikosromaanin historiaa arvoitusdekkareista kovaksikeitettyjen kautta pohjoismaiseen poliisiromaaniin ja kansainväliseen toimintatrilleriin.

Ylioppilastutkintolautakunta ei julkaise äidinkielen esseekokeesta hyvän vastauksen piirteitä, mutta itse arvostaisin sitä, että esseihtijä toisi esiin sen, että hyvän tuntomerkit eivät ole absoluuttisia vaan suhteessa teoksen kokonaisuuteen.

 

Mitä enemmän olen miettinyt rikosromaanin olemusta, sitä vahvemmin olen liittänyt siihen konservatiivisuuden. Enkä tarkoita tällä sitä, että rikosromaanien päähenkilöiden tarvitsisi laukoa arvokonservatiivisia ajatuksia niin kuin Mauri Sariola, vaan sitä, että rikosromaanien lukijat haluavat tulla yllätetyksi yllätyksettömästi.

Hyvä rikosromaani ei haasta muodollaan. Se ei kyseenalaista lukijan käsityksiä. Hyvä rikosromaani on harmiton.

Hyvä rikosromaani on korkeintaan keskinkertaista taidetta.

 

Toisin kuin teininä nykyisin luen rikosromaaneja vain harvoin. Skanditrilleri, joita mahtuu tiu tusinaan, ei saa minua avaamaan kanttaan, vaikka kustantajan mainostekstin ja dekkaribloggarin mukaan kyseessä olisi ”hyvä rikosromaani”.

Hyvät rikosromaanit eivät kiinnosta minua pätkääkään. Enkä ymmärrä, ketä ne kiinnostaisivat.

Sen sijaan hullaannun teoksista, joissa rikosromaanille tyypillinen juonenkuljetus ja intensiteetti törmäävät kaunokirjalliseen kunnianhimoon. Kun kirjailija tekee jotain ihan muuta, palvon maata hänen jalkojensa alla ja suutelen tikaria hänen kädessään.

Sellaiset teokset kuin Gillian Flynnin Kiltti tyttö (suom. Terhi Kuusisto, WSOY 2013) ja Herman Kochin Illallinen (suom. Sanna van Leuuwen, Siltala 2012) eivät ole hyviä rikosromaaneja.

Ne ovat erinomaisia rikosromaaneja ja ensiluokkaista taidetta.

 

Jos hyvä rikosromaani on korkeintaan keskinkertaista taidetta, onko huono rikosromaani hyvää taidetta?

Tokkopa. Erittäin harvoin.

Pidän Friedrich Dürrenmattista, vaikka kerronnan tasolla hänen puuskuttava ja lapidaarinen tyylinsä tuntuukin erikoiselta. Dürrenmattia olisi helppo pitää rikoskirjailijana, jolla on loistavia ideoita muttei kärsivällisyyttä toteuttaa niitä.

Kieltämättä häntä sellaisena pidänkin.

Luin viikonloppuna antikvariaatista ostamani Dürrenmattin myöhäisen romaanin Oikeus (suom. Marja Kyrö, WSOY 1987). Romaanissa tehdään murha lukuisien silmäparien edessä ja ilmeinen syyllinen tuomitaan. Tästä lähtökohdasta Dürrenmatt kieputtaa romaaniaan erikoisin kerrontaratkaisuin kiehtoville kierroksille.

Kirjailijan koneistoon kuuluu vilkas hyppiminen ajassa ja runsaan alkoholinkäytön vuoksi epäluotettavaksi muuttuva kertoja. Dürrenmattin kertoja puhuttelee tekstin oletettua lukijaa – romaanin lukijalle asetetaan Sveitsin poliisivoimien työntekijän rooli.

Jo tässä vaiheessa lienee selvää, että Oikeus on aivan liian oivaltava ollakseen hyvä rikosromaani.

 

Ominaiseen tyyliinsä Dürrenmatt luennoi oikeudenmukaisuudesta ja oikeuden toteutumisesta, muttei mitään sellaista, mitä hän ei olisi muussa tuotannossaan tehnyt paremmin.

Muotokikkailut kääntyvät väkinäiseksi postmodernistiseksi leikittelyksi. Kaiken kruunaa kirjailijan anteeksipyytävä jälkisana:

”Aloitin ’Oikeuden’ kirjoittamisen vuonna 1957. Arvelin saavani romaanin päätökseen muutamassa kuukaudessa. Sitten väliin tuli Frank V, ja ’Oikeus’ jäi lepäämään. Myöhemmät yritykset romaanin loppuun saattamiseksi epäonnistuivat, viimeinen 1980 ––”.

Epäonnistuneen romaanin kehystäminen epäonnistuneeksi romaaniksi ei tee siitä mitään muuta kuin epäonnistuneen romaanin.