Menneen vuoden kaunokirjat – Nämä teokset jäävät mieleen vuodelta 2018
Luin viime vuonnakin satunnaisesti, uuteen kirjallisuuteen painottuen. Mitkä kirjat nousevat ensimmäiseksi mieleen, kun ajattelen kulunutta lukuvuotta?
Oman hyvin rajallisen lukuvalikoimani perusteella vuosi 2018 oli jälleen monipuolinen ja laadukas kirjavuosi.
Vuoden iloinen yllätys Leïla Slimani: Kehtolaulu (suom. Lotta Toivanen, WSOY)
Iloinen yllätys jo käsitteenä sisältää sen, että kirjaan tarttuu vailla suuria odotuksia. Tällainen tapaus on tyypillisesti itselle ennalta tuntematon kirjailija, joka kaiken lisäksi ei ole ollut pahemmin esillä (kotimaisessa) mediassa.
Leïla Slimanin Kehtolaulu on kirjallinen trilleri, jonka tärkeimmäksi sisällöksi ainakin minun luennassani nousi se, kuinka luokkayhteiskunta Ranska yhä ja taas on.
Slïmani on syntynyt Marokossa ja muuttanut 17-vuotiaana nykyiseen asuinmaahansa Ranskaan. Hieman samanlainen henkilöhistoria on pakistanilaissyntyisellä Mohsin Hamidilla, joka muutti 18-vuotiaana Yhdysvaltoihin. Hamidin Exit West (suom. Juhani Lindholm, Otava) käsittelee pakolaisuutta madonreikätwistillä ja kuuluu sekin vuoden iloisiin yllätyksiin.
Vuoden pahin pettymys Jo Nesbø: Macbeth (suom. Outi Menna, Johnny Kniga)
Kirjallisiin sankareihini kuuluva norjalainen Jo Nesbø on ottanut osaa 8-osaiseksi kasvavaan sarjaan, jossa kansainväliset menestyskirjailijat kirjoittavat tulkintoja William Shakespearen näytelmistä. Siinä missä sarjan suomennokset avannut Anne Tylerin Äkäpussi (suom. Tarja Lipponen, Johnny Kniga) on hauska mutta yhdentekevä suupala, Nesbøn lähes 600-sivuinen Macbeth-tulkinta ei ota lähteäkseen liikkeelle.
En uskalla sanoa kirjasta sen enempää, sillä kesken se on jäänyt, ja tuskinpa tulen lukeneeksi sitä loppuun.
Vuoden paras Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava)
Valinta on helppo. Kun sain vihiä, että Olli Jalosen romaani olisi mahdollisesti jo saapunut Otavan kirjakauppaan ennen varsinaista ilmestymispäivää, pyöräilin Uudenmaankadulle hakemaan sen matkalukemiseksi Vaasan-reissulle.
Luin ensimmäisiä sivuja varmaankin vartin, mutta kun pääsin sisään kertojan kieleen, hän kietoi minut pauloihinsa ja junavaunun äänet sulkeutuivat pois. Taivaanpallo kertoo häkellyttävän uskottavasti ymmärryksen muodostumista. Toki siinä sivussa tulee hoidettua alta pois sellaiset pikku jutut kuin siirtyminen uskontoon nojaavasta maailmankuvasta tieteelliseen maailmankuvaan.
Vuoden tapaus Saara Turunen: Sivuhenkilö (Tammi)
Saara Turunen tuntuu jo toisella romaanillaan vakiinnuttaneen paikkansa kotimaisessa kirjallisuudessa. Tälle hyvän pohjan antoi esikoisella voitettu Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto.
Sivuhenkilöstä tuntuvat puhuvan kaikki ja useimmat kehuvat. Minäkin pidin, mutta tuntuu, että olen lukenut eri kirjan. Odotan Turusen seuraavaa, jotta pääsen tarkentamaan mielipidettäni.
Vuoden odotetuin ja myydyin Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala)
Mitä tulee, kun taitava ja tyylikäs kirjailija ottaa kohteekseen vaikenevan maailmantähden, maailman tällä hetkellä tunnetuimman suomalaisen?
Ainakin muotoratkaisuiltaan poikkeava elämäkerta ja hurja myyntimenestys.
Tuntematon Kimi Räikkönen ei ole suuri kirja. Minua häiritsee ja samalla viehättää sen epätasaisuus. Ilmeinen kiire sen sijaan vain harmittaa.
Mitä tämä kirja tekee listalla, jonka otsikossa puhutaan kaunokirjoista? Sitä, että Kari Hotakainen käyttää poikkeuksellisen runsaasti kaunokirjallisuudesta tuttuja rakenne- ja tyyliratkaisuja sinänsä tietokirjallisuuden alaan kuuluvassa teoksessa. Olennainen on myös Hotakaisen oma kertojanääni ja positio; kertoja on aktiivinen havainnoitsija. Minusta kirjan kertoja vaikuttaa keksityltä hahmolta, joka tosin ulkoisesti ja henkilöhistorialtaan muistuttaa hyvin paljon Kari Hotakaista.
Vuoden keltaiset Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristiina Rikman, Tammi) ja Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta (suom. Outi Menna, Tammi)
Mieleen ovat jääneet myös kaksi kesälomalla lukemaani Keltaisen kirjaston kirjaa, keskenään varsin erilaiset. Elizabeth Stroutin romaani käsittelee äidin ja tyttären – tai ylipäätään vanhemman ja lapsen – suhdetta moniulotteisesti ja tarkasti. Ruotsalaisen Sara Stridsbergin ajassa hyppivä Unelmien tiedekunta rakentaa kaunokirjallisen muotokuvan kiihkeästä feminististä, jonka kohtaloksi koitui tulla muistetuksi naisena, joka yritti murhata Andy Warholin.