Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Meneekö runoudella huonosti?

Blogit Kirjailijan päiväkirja 30.5.2014 12:47
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Viime viikolla Bonnier-kustantamoiden seminaarin paneelikeskustelussa tuli esitetyksi, että runoutta julkaistaan aiempaa vähemmän, mistä tuntui seuraavan ajatus, että lyriikalla menee huonosti. Olin kuulevinani panelistin kommentissa pientä piikkiä järjestävää seuraa kohtaan: WSOY:n syysohjelmaan kuuluu yksi runoteos, Anja Snellmanin Runoksia, Tammi puolestaan julkaisee syksyllä yhden runoteoksen isoveljeään vähemmän. Eipä runoteoksia näy ruuhkaksi asti muidenkaan perinteisten kustantajien listoilla.

Tarkastelun aikajänteenä oli kuluneet kymmenen vuotta tai alkanut vuosituhat. Totta: moni suuri kustantamo julkaisee selvästi vähemmän lyriikkaa kuin kymmenen vuotta sitten. Ylipäätään nimikemäärät ovat vähäisempiä.

Samaan aikaan on kuitenkin syntynyt runouteen keskittyviä tai ainakin voimakkaasti lyriikan kustantamiseen painottuvia kustantamoja kuten Ntamo ja Poesia. Ne ovat vahvoja ja tunnettuja toimijoita runoharrastajien pienessä mutta asiantuntevassa piirissä. Markkinointikielellä sanottuna ne tavoittavat oman kohderyhmänsä muita kuin suurten kustantamoiden käyttämiä kanavia pitkin.

Sama ilmiö näkyy tieto- ja harrastuskirjallisuudessa. Pari tuttuani on kirjoittanut osakesijoittamista käsitteleviä kirjoja, kustantaneet ne itse ja myyneet suoramarkkinointina sijoitusharrastajille, joihin heillä on suorat kontaktit. Myyntiluvut ovat kymmenkertaisia verrattuna siihen, että osakesijoituskirja olisi suuren kustantamon tietokirjojan listalla ilman kohderyhmämarkkinointia.

Alkaneen vuosituhannen ajan Suomessa on elänyt vahva runoliike. Runo on mennyt lavoille ja kapakoihin. Esitettäväksi tarkoitettu runous ei näy kustannusohjelmissa, koska sen painamisen järkevyys on kyseenalaista. Ei Metallican nuotteja järin paljon myydä, vaikka bändi vetää kymmeniätuhansia suomalaisia kahlaamaan Hietaniemen rantaan.

Lavarunous on paluuta kirjallisuuden historialliselle juurille. Puhuttu edelsi kirjoitettua, kirjoituksen funktio oli vain muistamisen helpottaminen.

Nuori Voima -lehden numerossa 2/2014 runoilija ja kustantaja J. K. Ihalainen käsittelee kirjoja edeltäneitä savitauluja, papyruksia ja pergamentteja. ”Runoja” kirjoitettiin ruukkuihin ja viikunapuun kaarnaan, niin kuin atsteekit Codex Boturininsa.

Chippewa-intiaanien laulukuvat, joista muutama on painettu lehteen, sopivat nykylyriikan esikuviksi kahdella tapaa. Ensinnäkin ne muistuttavat lyriikan suullisesta pohjasta. Siksi lavarunous on niiden suoraa jatkumoa. Toiseksi ne ovat visuaalisia, ja siten typografialla ja painotekniikalla kikkaileva painettu nykylyriikka on niiden sukulainen.

Kun näihin yhdistetään estetisoiva lyriikka, rallatteleva käyttölyriikka, Google-runous ja muut teknologiaa hyödyntävät kokeilut, minusta on aivan väärin sanoa, että lyriikalla menisi huonosti, vaikka tietynlaisia runoteoksia kustannetaan ja myydään joissakin kanavissa aiempaa vähemmän. Lyriikka tuntuu olevan lajityypilleen ominaisesti etujoukossa, kun kustantamisen ja kirjamyynnin rakenteet muuttuvat.