Matti Mäkelä kirjoittaa muistelmiaan syövän varjossa
”Sinä et tiedä, minä en tiedä, lääkäri ei tiedä. Siinä meidän yhteinen tietoutemme.”
Esseisti Matti Mäkelä siteeraa kirjailija Raymond Carveria, kun kysyn hänen vointiaan.
”Vointiini tällä hetkellä vaikuttavat eniten lääkkeiden sivuvaikutukset”, hän tarkentaa.
Parnassossa 1/2019 julkaistaan ote Matti Mäkelän väkevästä muistelmateoksesta, joka ilmestyy ensi syksynä Siltalan kustantamana. Tekstin aluksi Mäkelä saa syöpädiagnoosin.
Kun lähdin hänen [kirurgin] luotaan, hän, täysin tuntematon ihminen, halasi minua, kuin hyvästijättönä Auschwitzin portilla. Kun kävelimme ulos sairaalasta, oletin olevani täynnä syöpäpesäkkeitä, vaikka vielä muutama tunti sitten olin ollut vilustumisesta kärsivä antibiootin hakija.
”Tämä on tavallaan tällainen sattumalöytö”, sanoi ultraäänilääkäri, “vaikka niinhän ne usein ovat”.
Kuinka tuollainen diagnoosi on vaikuttanut sinuun ja muistelmien kirjoittamiseen?
”Muistelmissani kirjoitan, miten se on vaikuttanut minuun. Kirjoittamiseen se on vaikuttanut tehoa ja tavoitteeseen pääsyä lisäten, koska tavallisesti löysällä käsitteellä dead line on minulle hiukan eri merkitys”, Mäkelä sanoo.
Muistelmat etenevät hänen mukaansa suunniteltuun tahtiin ja ovat olleet luettavana kustantajalla.
”Eivät ne kuitenkaan vielä valmiit ole, kaukana siitä. Päiväkirjarönsyjä poistelen, mieleen tulee uusia asioita, kuvamateriaalin valinta on vielä aluillaan. Mutta yli 400 liuskaa koneella kuitenkin.”
Parnassossa julkaistavassa otteessaan Matti Mäkelä pohtii ja erittelee muistelmien luonnetta.
Omaelämäkerrallinen niin sanottu minä-essee ei tekstityyppinä välttämättä poikkea järin paljon muistelmatekstistä, ja Mäkeläkin on kirjoittanut esseissään paljon kovin Matti Mäkelän oloisesta miehestä.
”Esseen ja muistelmien kirjoittaminen on hyvin erilaista”, Mäkelä kuitenkin sanoo.
”Aikanaan kun kirjoitin esseitä, poltin kolme savuketta per sana sijamuotoa valitessani, koska essee on lyhytteksti. Muistelmia kirjoittaessani puhelen, innostun asiasta ja kiihotan itseni pitkäänkin juoksutukseen. Nimitän sitä hojaantumiseksi. Kirjoittavan henkilönkin ote tekstistä on eri asemassa. Esseessä kirjoittaja on esine tekstin sisällä, muistelmistani käytän epiteettiä ’totuuteen taipuvaiset muistelmat’.”
Parnasson katkelman lopussa Mäkelä veistelee ihmisten tavalle lukea muistelmateoksia: lukijat haluavat nähdä, mitä mieltä kirjoittaja on heistä itsestään tai muista ihmisistä.
”Laitan muistelmieni loppuun luettelon tutuista ihmisistä. Nimen perään merkitsen pelkällä koulunumerolla heidän ihmisarvonsa. Näin joutavaan tulkintaan ja rivienvälistä lukemiseen ei tuhlaannu aikaa”, Mäkelä veistelee.
Kenelle antaisit kympin, kenelle nelosen?
”En ole vielä tuttavieni ihmisarvon luetteloinnissa, koska se on vasta kirjan lopussa”, Matti Mäkelä sanoo.
Tai väittää.
Tai fuulaa.