Mansikat ripottelevat arktisille alueille sivilisaation hilsettä
Latu päättyy kaarevareunaiseen nietokseen, joka on kaunis niin kuin se olisi rakennettu kieli keskellä suuta, poistuttu varovaisesti ja hengittämättä takavasemmalle ja jätetty hiihtäjän ihmeteltäväksi.
Sen toisella puolen latu-ura jatkuu lumettuneena päätyäkseen uuteen nietokseen.
Kekojen rakentaja on ennättänyt tehdä tarkkuutta vaativan työnsä, vaikka hiihdin samaa latua toiseen suuntaan vain kymmenen minuuttia sitten ja minun jälkeeni sitä pitkin tuli vielä kolmen hiihtäjän seurue.
Kaakosta kahdeksan metriä sekunnissa puhaltava tuuli valitsee suota peittävästä lumesta tarkoituksiinsa sopivat kiteet ja kiidättää ne ladulle. Luonto valtaa ihmisen luoman ladun, osoittaa, kuka hallitsee tätä Muonion keskustan ja Olostunturin välistä suoraa.
Ehkä ajatukseni eivät olisi aivan noin korkealentoiset, jollen kuuntelisi hiihtäessäni Ville-Juhani Sutisen Arktista (luk. Markus Niemi, Like 2021), jossa Sutinen matkailee Suomen, Norjan, Grönlannin ja Venäjän arktisilla seuduilla ja kirjaa oivaltavia havaintoja.
Yksi Sutisen teemoista on luonnon ja sivilisaation vastakkainasettelu tai yhteiselo. Arktiksella tuntuu poikkeuksellisen selvästi näkyvän ihmisen – taas liioitellusti ilmaistuna – halu kesyttää luonto. Kauas pohjoiseen levitetään sivilisaation merkkejä kuten rakennuksia ja laitteita. Ne joutuvat – kliseillä jatkaen – luonnon armoille.
Satunnaisen Lapin-matkailijan havainnoksi saattaa riittää Rovaniemen ja Kittilän välillä olevien puutalojen tuulenpieksemä maalipinta, vaikka luontoa enemmän se kertoo köyhyydestä.
Kaluston vieminen jumalan selän taakse on kallista, ja vielä kalliimpaa tuntuu olevan sen vieminen pois.
Mansikat ovat Sutisen avainhavainto. Hän ihmettelee, miksi grönlantilaisessa marketissa myydään tuoreita mansikoita.
”On aikoja, jolloin kaupasta on loppu miltei kaikki. Hyllyt ovat tyhjillään, mutta yhtä asiaa on aina saatavilla: tuoreita mansikoita”, hänelle vastataan.
Selitys mansikoiden alituiselle tarjonnalle on yhtaikaa looginen ja perverssi. Tuoreita mansikoita on hyllyillä, koska juuri kukaan ei halua ostaa niitä. Jos muu loppuu, turvaudutaan tuoreisiin mansikoihin!
Tuoreiden mansikoiden saatavuus koskee yhtä lailla Suomea. Ei niiden rahtaamisessa tänne – vaikkapa Muonion S-marketiin (21 kilometrin hiihtomatkan päähän tämänviikkoisesta majapaikastani, joten voisin käydä ostamassa niitä ja viedä iltapalalle juoksuliivin reppuosassa) – ole yhtään enempää järkeä, mutta Suomessa on tottunut siihen, että niin globaali kauppa toimii.
”Mansikoilla tuntuu olevan Grönlannissa tavallistakin suurempi symboliarvo. –– Mansikat osoittavat paikallisilla ja matkailijoille, ja matkailijoiden kuvitteellisen heijastuspinnan kautta taas paikallisille, että Grönlanti ja Kangerlussuaq eivät ole mitenkään omituisia. Tämä keksitty kylä on osa muuta maailmaa, vaikka sattuukin sijaitsemaan maailman laidalla valtavan jäämöhkäleen kyljessä. Mansikat sen todistavat!” Sutinen kirjoittaa ja jatkaa: ”Samalla niiden vertauskuvallisen merkityksen liioittelu todistaa, että asia on oikeastaan päinvastoin.”
Sutinen kuljettaa esseissään arktisiin paikkoihin paremmin kuin keskimääräinen lomaopas. Hänen matkansa alkaa Jerisjärven rannalta, vieraskirjan mukaan samasta mökistä, jossa olen viettänyt hiihto- ja etätyöviikkoa.
Vinkin Sutisen kirjasta sain Äkäslompolon laduilla tapaamaltani Parnasson ja Suomen Kuvalehden kriitikolta Outi Hytöseltä, joka oli juuri lukenut sen. Niin pienet ovat piirit pohjoisen napapiirin pohjoispuolella.
Arktiksen Jälkisanassa Sutinen kertoo Jerisjärvessä Kutunivan kyljessä pesivistä joutsenista. Kuuntelen jälkisanat lähtöpäivän aamuna hölkkälenkillä. Sutisen kirjassa joutsenia on kolme: pariskunta ja yksi poikanen.
Tänä talvena joutsenia on ollut neljä.
Paluumatkalla otan joutsenet mukaan valokuvaan, koska Sutinen on sanoillaan maalannut niihin omaa viatonta ihmettelyäni enemmän merkityksiä.