Maja Lunde on cli-fi-kirjallisuuden suurnimi – Sinisessä makean veden puute ajaa länsieurooppalaiset pakolaisleireille
Cli-fi eli climate fiction, ilmastonmuutosta ja maapallon lämpenemistä käsittelevä kaunokirjallisuus, on käsitteenä tuore mutta tällä hetkellä kovin trendikäs, ovathan ilmastoasiat esillä keskusteluissa ja arjen valinnoissa luultavasti enemmän kuin koskaan.
Wikipedia mukaan cli-fi-kirjallisuudesta puhuttiin ensi kerran huhtikuussa 2013. Ympäristöaiheista ja ekologisia kysymyksiä käsittelevää kaunokirjallisuutta on tietenkin kirjoitettu jo paljon ennen markkinointikäyttöön erinomaisesti sopivaa genrenimeä, joka rimmaa mainiosti lähi- ja osin emogenren tieteiskirjallisuuden eli sci-fin kanssa.
Ylipäätään parempi olisi ehkä puhua ympäristökirjallisuudesta. Se, mikä ympäristöasia kulloinkin sattuu olemaan pinnalla, vaihtelee eri aikoina. Tällä hetkellä otsikoita hallitsee ilmaston lämpeneminen, joskin myös lajikadosta ja mikromuoveista puhutaan.
Norjalainen Maja Lunde (s. 1975) nousi ensimmäisellä aikuistenromaanillaan Mehiläisten historia kertaheitolla pohjoismaisen ympäristöfiktion eturiviin. Vuonna 2015 norjaksi ilmestynyt ja seuraavana vuotena Katriina Huttusen suomentamana ilmestyneen teoksen käännösoikeudet on myyty 35 maahan.
Mehiläisten historian aiheena on hyönteiskato. Uudessa, juuri suomeksi ilmestyneessä romaanissaan Sininen (suom. Katriina Huttunen, Tammi 2019) Lunde käsittelee makean veden pulaa.
2040-luvulla kuivuus on vallannut Euroopan, ilmastopakolaiset vaeltavat kohti pohjoista. Niin myös David tyttärensä Loun kanssa. He asettuvat Pohjois-Ranskassa sijaitsevalle pakolaisleirille.
Pakolaismatkalla David on hukannut vaimonsa ja vielä vauvaikäisen lapsensa. Hän käy päivittäin kyselemässä, olisiko heistä saatu tietoja.
Toisella aikatasolla norjalainen Signe purjehtii Sininen-nimisellä veneellään tapaamaan miestä, jonka kanssa hänellä on yhteinen historia. Lukijalle Signe kertoo omaa aiempaa elämäänsä ja palaa lapsuutensa, nuoruuteensa ja varhaisaikuisuuteensa, jolloin vedestä ei vielä ollut pula mutta jossa pulan siemen ilmeisesti kylvettiin.
Signe on ilmastoaktivisti, ja hänen suullaan Lunde saa luontevasti uitettua romaaniinsa ekologisen paatoksen. Signe on vahva ja kova nainen, kiinnostava persoona, ja hänen henkilöhistoriaansa Lunde kehittelee paremmin kuin Davidin.
David lähinnä vain on tässä hetkessä. Kovin niukasti kuulemme hänen kauttaan siitä, mitä on ollut – sen paremmin henkilösuhteissa kuin luonnossakaan.
Davidin kautta Lunde kuitenkin tuo vesikriisin länsimaisen ihmisen iholle: Voisiko makean veden niukkuus ajaa vauraan länsimaan samanmoiseen sekasortoon kuin sodat nykyisin?
Ehkä kirjaa kuunnellessani (lukijat Erja Manto Signen ja Panu Kangas Davidin osioissa) olin juuri ratkaisevalla hetkellä keskittynyt maksamaan kauppaostoksiani tai väistämään sähköpotkulautaa, sillä epäselväksi jäi se tapahtumaketju, joka makean veden niukkuuteen on johtanut.
Tässä onkin merkittävä ero Lunden ja Suomen tunnetuimman ympäristöfiktiokirjailijan Risto Isomäen välillä. Isomäki kehittelee poikamaisella innolla teorioita, joilla on tieteellinen pohja, ja hän esittää päättelyketjunsa ja kehityskulun lukijoille. Teorioiden seuraaminen on keskeinen osa hänen romaaniensa viehätystä.
Lunde sen sijaan rakentaa toimivaksi koettuja rakkaustarinoita, ja tarinankertojana hän onkin Isomäkeä sujuvampi.
Ilmastopakolaisleirin staattisuudessa David jo teoksen alussa iskee sopimattomasti silmänsä Margueriteen. Kuinka miehen ja naisen välit etenevät? Se on Ranskaan sijoittuvan romaaninpuolikkaan keskeisin kysymys.
Toinen keskeinen kysymys on laiva, jonka David ja Lou löytävät. Voisiko se viedä heidät vapauteen?
Maalla olevassa laivassa istuvien Davidin ja Loun rinnalla toisella tasolla purjehtii Sininen ja sen mukana Signe yksin. Rinnastuksessa on jylhyyttä.