Maailmanparantaja Risto Isomäki on kokoaan suurempi maailmalla – Mitä nykyiset kansalaisliikkeet voisivat oppia 1900-luvun lopun liikkeiltä?

Sanna Marinin hallituksen hallitusohjelman toinen eli ulkopolitiikan strateginen kokonaisuus on otsikoitu ”Kokoaan suurempi Suomi Euroopassa ja maailmalla”. Tavoite on hieno, ja luultavasti se on toteutunutkin.

Samalla väistämättä ajattelee, että ennen Suomi oli vielä enemmän kokoaan suurempi. Näkyvyydessä historiaa voi kelata vaikkapa Helsingin olympialaisiin ja vuoteen 1952, kansainvälisen politiikan näyttämönä ETY-kokoukseen ja vuoteen 1975.

Risto Isomäen kirjan Maailmanparantajan muistelmat (Into 2023) myötä on helppo uskoa, että Suomi on ollut vielä paljon merkittävästi kokoaan suurempi toimija kansalaisjärjestövetoisissa maailmanparannushankkeissa 1900-luvun kahden viimeisen vuosikymmenen aikana. Itse asiassa Suomi vaikuttaa olleen kehitysyhteistyön suurvalta, joka on muun muassa sitonut hiiltä ja tappanut AIDSia varsin tehokkaasti.

Täytyy tietysti muistaa, että Isomäki itse on ollut yksi suomalaisen kansalaisjärjestökentän näkyvistä toimijoista ja että Maailmanparantajan muistelmat ei – onneksi – ole tutkimus, jossa vertailtaisiin eri kriteereillä kehityshankkeiden vaikuttavuutta, vaan Isomäen omasta näkökulmasta kronikoitsemaa ja muistiinmerkitsemää suomalaisen kansalaisvaikuttamisen historiaa.

Maailmanparantajat muistelmat välittää ja valaa optimismia. Eivät läheskään kaikki hankkeet ole sujuneet lainkaan niin kuin niiden oli aiottu menevän, mutta kirja kertoo ihmisistä, jotka sinnikkäästi haluavat tehdä hyvää ja jotka siinä onnistuvat.