Maailman suurin pyörähuoltoyhtiö ja tuhannet kaltaisensa – katsaus Slushin kulisseihin
Mistä on kyse, kun tälläkin hetkellä eräällä joukkorahoitusalustalla rahaa hakee pyörähuoltofirma, joka ei aio vain laajentua toiseen kaupunginosaan vaan olla vuonna 2022 Euroopan suurin ja vuonna 2030 koko maailman suurin polkupyörähuoltoyhtiö?
Startup-kulttuurista.
Siihen kuuluu nopea kansainvälistyminen ja kuun tavoitteleminen taivaalta.
Siihen kuuluvat myös hurjien kasvuodotusten mukaan rakennetut valuaatiot.
Jos haluaa ymmärtää paremmin startup-kulttuuria, kannattaa lukaista kirjailija Tuomas Vimman kirjoittama, helposti lähestyttävä ja viihdyttävä Enkeleitä ja yksisarvisia – Startup-Suomen tarina (Otava, 2018).
Teoksen alaotsikon voi hyvin perustein väittää liioittelevan pahasti, sillä Vimma ei kata suomalaisten aloittelevien yritysten historiaa. Onhan niitä ollut maailman sivu, ja kovin harva tässäkään kirjassa pääsee esiin.
Samalla kirja antaa juuri sen, minkä alaotsikko lupaa. Se kertoo tarinaa ”startup-Suomesta”, joka on ennemminkin mielentila ja asenneilmapiiri.
Vaikka Suomi oli vuosituhannenvaihteessa mainospuheiden mukaan ”mobiilimaailman Piilaakso”, jossa versoi huikeasti ja huikentelevaisesti kasvaneita dotcom- ja it-konsulttiyhtiöitä, joita hyvin voisi kutsua startupeiksi, silloinen kulttuuri taisi kuitenkin olla hieman toinen kuin viimeisimmän kymmenen vuoden aikana jyllänneessä liikkeessä, jonka instituutioita ovat Startup Sauna ja Slush.
Niistä ensimmäinen on ennättänyt lopettaa toimintansa, jälkimmäinen taas kerää alkavalla viikolla Helsingin messukeskuksen täyteen huppareita, lupauksia ja rahaa. Slush on laajentunut myös Tokioon, Shanghaihin ja Singaporeen.
Siksi toisekseen kirjailija Tuomas Vimma kirjoittaa tarinaa tai tarinoita, ei lähdeviitteitä pullistelevaa historiaa.
Vimma aloitti kaunokirjailijan uransa uusmediamaailmaan sijoittuvalla romaanilla Helsinki 12 (Otava, 2004). Hänen värikkäitä kielikuvia kaihtamaton tyylinsä sopii erinomaisesti startup-kronikointiin. Paikoin hän puhkeaa maalailemaan, paikoin purkaa haastattelunauhaa. Monet tarinoista ovat tuttuja sieltä täältä, nyt ne ovat kasassa täällä.
Kirja rajaa kohderyhmäänsä jo nimellään. Lukijan oletettaneen tietävän, että enkelit ja yksisarviset eivät viittaa taruhahmoihin vaan pääomasijoituksia tekeviin yksityishenkilöihin ja yli miljardin Yhdysvaltain dollarin arvoisiin startupeihin.
Nousu yksisarvisten harvinaiseen joukkoon on startup-maailman haave.
Suomen startup-skenen näyttävin yksisarvinen on peliyhtiö Supercell, näkyvin taas Angry Birds -yhtiö Rovio, jonka nykyinen markkina-arvo tosin jää alle neljäänsataan miljoonaan euroon.
Hyvin skaalautuva pelibisnes on yksisarvisten kasvattamiselle oivaa alustaa ja peliyhtiöt siten ohittamaton osa Vimmankin kirjaa. Aiemmin suomalaisesta tietokone- ja mobiilipelimaailmasta on asiantuntevasti kirjoittanut toimittaja Elina Lappalainen (Pelien valtakunta, Atena, 2015). On helppo yhtyä Lappalaisen Talouselämän arviossaan esittämäänsä kritiikkiin, että niiden(kin) osalta Vimman aineisto on ohut.
Enkeleitä ja yksisarvisia ei niinkään tarjoa kylmää faktatietoa vaan tietämystä ja ymmärrystä. Se kronikoi ja kertoo anekdootteja kiinnostavasta osasta suomalaisesta talouselämää ja säilöö haastateltavien todistuksia.
Slush-startup-tapahtuma esiintyy myös popfilosofiksi itseään kutsuvan Pontus Purokurun esseessä ”Slush, pääoman edistyksellinen siipi”, joka on julkaistu hänen tuoreessa kokoelmassaan Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (Kosmos, 2018).
Purokuru lähestyy Slushia spektaakkelina. Hän muistaa erityisesti mainita Slush-bileiden tarjoomuksista ja överiydestä. Purokurun ote on kiehtova yhdistelmä kiinnostuneisuutta, paheksuntaa ja kateutta. Se vaikuttaa aidolta.
Purokuru arvostelee alustatalousyrityksiä, jotka ovat rakentaneet ”keskusjohtoisen kontrollijärjestelmän, joka pitää työntekijät kurissa asiakasarvostelujen ja sisäisen kilpailun kaltaisilla vertaismekanismeilla”.
”Merkittävä osa Woltin, Uberin tai vaikkapa Amazonin kaltaisten yritysten menestyksestä perustuu siihen, että ne ovat keksineet erittäin tehokkaan tavan painaa työvoimakustannukset alas ja lopettaa työsuhdeturva. –– Firmat pyrkivät siirtämään yrittämiseen liittyvät riskit omistajilta työntekijöille”, hän kirjoittaa.
Purokurun analyysi osuu jälkimmäisessä oikeaan, mutta siitä en ole varma, kuinka merkittävä osa menestystä alhaiset työvoimakustannukset ovat yhtiöille, joissa olennaista on uusi liiketoimintakonsepti.
Vaikka Pontus Purokurun Slush-seikkailu on ennemmin reportaasi kuin essee, teksti päästää hyvin hajulle Helsingin uudesta merkkitapahtumasta, jossa Purokurun mukaan ei haise mikään.
Sitä en osaa arvioida, sillä vuosi sitten Slushin aikaan olin Messukeskuksessa ”kankeiden setien kansoittamilla Invest-messuilla” (p.o. Sijoitus Invest). Olenhan kankea setä.