"Lääkkeet joka keliin" – dopingkirja tykittää anekdootteja kuin lääkäri EPO:a hiihtäjän suoneen
Median olympiatraditioihin kuuluu olympialaisten kisakylässä jaettavien kondomien määrästä tiedottaminen ja määrän jakaminen urheilijoiden lukumäärällä. Tänään alkavat Pyeongchangin olympialaiset eivät lehtitietojen mukaan tässä laskennassa yllä aivan kärkipaikalle, sillä kaksi vuotta sitten Riossa kondomeja oli varattu reilut neljä kappaletta enemmän urheilijaa kohti.
Jonkinmoiseksi perinteeksi on muodostunut myös dopingista uutisoiminen silloin, kun maastohiihtäjät kamppailevat kullasta, kunniasta, hopeasta ja pronssista.
Erinomaisen johdatuksen aiheen historiaan antaa vuosi sitten Lahden MM-hiihtojen kynnyksellä ilmestynyt Erkki Vettenniemen teos Suomalainen hiihtodoping – Punssia, pillereitä ja punasoluja (SKS, 2017).
Teoksen alaotsikosta jää uupumaan se, minkä vuoksi Lahden MM-hiihdoissa 2001 koettiin suomalaisurheilijoiden joukkokiinnijääminen. Syynä tuolloisiin käryihin oli plasmalaajentaja, jota käytettiin veren hemoglobiiniarvojen madaltamiseen raja-arvon alapuolelle. Vettenniemi esittää, että Suomen hiihtäjien käsityksen mukaan sen käyttöä ei olisi pitänyt testata ja että suomalaisille järjestettiin Lahdessa dopingansa.
Dopingia mieluummin urheiluun erikoistunut historioitsija Vettenniemi puhuu lääkehuollosta. EPO:n antaminen osana lääkehuoltoa vertautuu sinisen Rexin sutaisemiseen suksen pohjaan osana välinehuoltoa. Kun tavoitellaan huippusuoritusta – alalla kuin alalla –, sitä tavoitellaan kaikin keinoin.
Eikä kohtuuttomuus silloin välttämättä ole kaukana. Eikä se ole läheskään aina terveydelle hyväksi. Ajatusta voi testata vaihtamalla huippu-urheilun sijalle vaikkapa huipputaiteen, -tieteen, -politiikan tai -yrityselämän.
Eikö apurahaa saavan taiteilijan tai yrityksen omistajilta tuhansien eurojen päiväpalkkaa nostavan yritysjohtajan moraalinen velvoite ole pyrkiä huippusuoritukseen kaikin mahdollisin keinoin, itseään säästämättä?
Taiteessa dopingtestejä ei tehdä, ja plagiaattisyytöksiinkin kaatuvat vain puuhastelevat amatöörit – muut selittävät asiat parhain päin puhumalla sitaateista ja jäljittelystä.
Yrityselämässä kepulikonsteja suitsitaan laeilla ja sopimuksilla ja niiden arvoa punnitaan oikeussaleissa ja välimiesmenettelyissä. Yritysjohdon tehtäväksi jää kalkyloida, kuinka suuri hyöty vilpistä saadaan, mikä on kiinnijäämisestä seuraava sanktio ja mikä kiinnijäämisen todennäköisyys. Sitä kutsutaan skenaariotarkasteluksi.
Urheilussa skenaariotarkastelua ohjaa paitsi se, mikä on kielletty, myös se, mitä ja miten sitä testataan. Ja tuota rajaa on testattu halki huippu-urheilun ja suomalaisen hiihdon historian. Jälkimmäisen Vettenniemi kronikoi hykerryttävän detaljirikkaasti ja aina 1800-luvun lopun Oulun Hiihdosta alkaen.
Vettenniemen kirjoitustapa on poleeminen ja kärjistävä. Hän käyttää sanoja ja niiden sivuvivahteita taitavasti hyväkseen. Tyylitaiturilla on korvaa ilmaisuille, mikä käy ilmi, kun hän kertoilee vanhemmista vaiheista ja kun hän löytää sanoille hauskoja, tarkoittamattomia kaksoismerkityksiä.
Ilmaisukorvan lisäksi Vettenniemellä on ihailtava sattumussilmä. Autenttisia arkistolähteitä selaillessa silmään osuu sellaista, minkä olemassaolosta ei ole tietoinen ja minkä myöhempi historia asettaa koomiseen valoon.
Teoksen sankariksi nousee hiihdossa kahdesti olympihopeaa ja MM-mitaleita lähinnä viestissä saavuttanut August ”Aku” Kiuru, joka Ylen Nappihiihto-dokumentissa laukoo suoraan oman aikansa tavasta käyttää pervitiiniä. Hän toimi myöhemmin suomalaishiihtäjien huoltajana.
Suomalainen hiihtodoping on suomalaista kulttuurihistoriaa, niin kuin hiihto.