Kuolevan miehen hurmeiset jäähyväiset – taiteellisesti kunnianhimoisen trillerikirjailijan dilemma
Trilleriin kuuluu yllättävyys.
Trilleriin kuuluu yllättävyys: juonivyyhti avautuu, luotettu henkilö osoittautuu petolliseksi, hyvä ja paha vaihtavat asentoa kuin kärsimätön lukija bussinpenkissä.
Yhtä lailla hyvä trillerikirjailija yllättää teoksesta toiseen. Tarttuessaan uuteen teokseen lukija voi vain aavistella, mitä tuleman pitää.
Tusinatrilleristi jauhaa aiheen kuin aiheen saman kerronta-apparaatin lävitse. Se toimii tehokkaasti, saa lukijassa aikaan taatut jännitysreaktiot miltei sivun tarkkuudella samassa kohtaa romaania. Lukija tietää, mitä saa. Se auttaa vaikkapa isänpäivälahjaa valitsevaa.
Molemmille trillerituotannoille on kysyntää, mutta itseäni viehättää enemmän yllätyksellinen tuotanto. Siinä Antti Tuomainen on Suomen mestari. Kovin vähän muiden maiden mestareita tiedänkään, sillä useiden kirjojen mittaisia sarjoja tai samasta päähenkilöstä kertovia teoksia on helpompi myydä kansainvälisillä käännösmarkkinoilla kuin yksittäisiä teoksia. Hollantilaisen Herman Kochin sentään.
Tuomaisen uusin Mies joka kuoli on (kovin ruotsalaiselta kuulostavasta) nimestään ja kärpässienimäisestä ulkoasustaan (ooh, punaisella painetut sivujen reunat – edellisen kerran vastaavat olen nähnyt Suomessa Salla Simukan Punainen kuin veri -romaanissa!) alkaen houkutteleva teos. Lähtöasetelma: päähenkilölle, haminalaiselle sieniyrittäjälle, käy parin tunnin sisällä ilmi, että häntä on myrkytetty ilmeisen määrätietoisesti ja että hänen vaimonsa pettää häntä alaisensa kanssa.
Vaikka Tuomainen käyttää trillerigenreen kuuluvia raakoja ja kammottavia tapoja tuottaa kuolema ja panee päähenkilön vähintään ihastumaan kovin viettelevänoloiseen nuoreen naiseen, hän samalla tuntuu ivailevan trilleritopoksille. Ironinen välimatka syö teoksen toimintaa trillerinä, johon ironia ei kuulu. Sen sijaan kaunokirjallisena keinona rituaalimurhamaiset kuolintavat ja risojen farkkusortsien kuvailu ovat vähintään oikeutettuja. Ei: ne ovat hykerryttäviä.
Tuomainen herkuttelee kuolevan miehen näkökulmalla. Entä kun ”elää kuin viimeistä päivää” tosiaan saattaa tarkoittaa sitä? Entä kun siinä sivussa pitäisi pelastaa firma ja ainakin aiheuttaa hankaluuksia petollisille ihmisille?
Mies joka kuoli virittää enemmän kuin mitä lopulta lunastaa, mikä johtunee ylimitoitetuista odotuksistani. Mies joka kuoli on kuolevan miehen koomisen hurmeiset jäähyväiset, ja onhan se viimevuotisen Kaivoksen jälkeen taas selvästi ensiluokkaista Tuomaista. Surumielisyyteen taipuvainen kertojanääni tuo teokseen lyyrisyyttä, ja Haminan kaupunki saa kunnian olla surullisen myrkynnielijän estradi.
Ulkopuolelta katsottuna näyttää siltä, että Antti Tuomainen joutuu tuotannossaan painiskelemaan eri suuntiin vetävien voimien välilä. Hän on selvästi kärsimätön taiteilija, joka haluaa kiihkeästi kokeilla uusia ideoita. Dekkari- ja trillerigenren suurkuluttajista varsin moni taas haluaa lukea sitä, mitä on lukenut ennenkin.