Kuolevan miehen hurmeiset jäähyväiset – taiteellisesti kunnianhimoisen trillerikirjailijan dilemma

Trilleriin kuuluu yllättävyys: juonivyyhti avautuu, luotettu henkilö osoittautuu petolliseksi, hyvä ja paha vaihtavat asentoa kuin kärsimätön lukija bussinpenkissä.

Yhtä lailla hyvä trillerikirjailija yllättää teoksesta toiseen. Tarttuessaan uuteen teokseen lukija voi vain aavistella, mitä tuleman pitää.

Tusinatrilleristi jauhaa aiheen kuin aiheen saman kerronta-apparaatin lävitse. Se toimii tehokkaasti, saa lukijassa aikaan taatut jännitysreaktiot miltei sivun tarkkuudella samassa kohtaa romaania. Lukija tietää, mitä saa. Se auttaa vaikkapa isänpäivälahjaa valitsevaa.

Molemmille trillerituotannoille on kysyntää, mutta itseäni viehättää enemmän yllätyksellinen tuotanto. Siinä Antti Tuomainen on Suomen mestari. Kovin vähän muiden maiden mestareita tiedänkään, sillä useiden kirjojen mittaisia sarjoja tai samasta päähenkilöstä kertovia teoksia on helpompi myydä kansainvälisillä käännösmarkkinoilla kuin yksittäisiä teoksia. Hollantilaisen Herman Kochin sentään.

Tuomaisen uusin Mies joka kuoli on (kovin ruotsalaiselta kuulostavasta) nimestään ja kärpässienimäisestä ulkoasustaan (ooh, punaisella painetut sivujen reunat – edellisen kerran vastaavat olen nähnyt Suomessa Salla Simukan Punainen kuin veri -romaanissa!) alkaen houkutteleva teos. Lähtöasetelma: päähenkilölle, haminalaiselle sieniyrittäjälle, käy parin tunnin sisällä ilmi, että häntä on myrkytetty ilmeisen määrätietoisesti ja että hänen vaimonsa pettää häntä alaisensa kanssa.