Kulttuurieroja idässä ja lännessä – Anna-Lena Laurén ja Leikolat esittävät
Astrid Lindgrenin tuotannosta venäläisten suosikki ei ole Peppi Pitkätossu vaan Katto-Kassinen.
”Kassinen toisin kuin Peppi on lurjus. Peppi voi käyttäytyä huonosti, mutta on pohjimmiltaan kiltti ja sydämellinen ihminen. Kassisen sydän sykkii vain hänelle itselleen, hän on ruokkoamaton kömpelys, lihava, viihdyttävä mieshahmo, jonka kaikki tunnistavat ja joka herättää myötätuntoa ja sääliä”, Anna-Lena Laurén kertoo kirjassaan Samettidiktatuuri (suom. Kaisa Sivenius, Teos 2021, Sammetsdiktaturen, luk. Stina Engström, Förlaget M 2021).
Venäjällä kilttiä ihmistä pidetään usein hölmönä, Laurén selittää. Heidän sijaansa arvostetaan ”hurmaavia ryökäleitä, jotka tietävät, kuinka itselle hankitaan etua”.
”Venäjällä onnellinen loppu ei ole tärkeä, eihän edes ole uskottavaa, että oikeus voittaa. Niitä, jotka huijaavat järjestelmää ja höynäyttävät auktoriteetteja, rakastetaan.”
Pitkään Moskovassa asunut toimittaja Anna-Lena Laurén analysoi teoksessaan Venäjää ja venäläisiä, erityisesti yhteiskuntaa poliittisesta vinkkelistä niin kuin asemamaansa syvällisesti tuntevan kirjeenvaihtajan voi odottaa tekevän.
Parhaimmin mieleen tuntuvat kuitenkin painuvan Laurénin havainnot arkiympäristöstään. Havaintojaan hän laajentaa esseetapaan yleisempiin ilmiöihin ja tulkitsee niitä.
Miksi venäläiset lähes aina tuntuvat vastaavan kysymykseen ensin ”njet”?
”Jonkin ajan päästä hoksaa, että he itse asiassa ovat tarkoittaneet kyllä eivätkä ei. Sanaa njet käytetään monissa tapauksissa keskustelun avauksena, merkkisanana joka tarkoittaa ’minulla on jotakin sanottavaa'”, Laurén kertoo ja jatkaa esimerkkien luettelemista.
”Vastaamalla njet saa pidettyä tilanteen hallinnassa. Siksi palveluhenkilökunta on sanaan mieltynyt. Se tarjoaa heille mahdollisuuden olla aluksi tiukka ja sen jälkeen osoittaa avokätisyyttä. Se on keino pysyä niskan päällä. Venäjänkielisessä viestinnässä on usein tärkeää, kenellä on yliote ––.”
Toinen kulttuurinen ilmiö: tietämättömyyttään tai epävarmuuttaan ei sovi näyttää.
Se on omiaan saamaan aikaan vaillinaisen tiedon perusteella tehtäviä katastrofaalisia päätöksiä.
Tai tämä: Nevski prospektilla Laurén ihmettelee puomilla suljettua ikkunaa, jossa lukee: ”Liike suljettu teknisistä syistä.”
”Kerran nappasin kyltistä kuvan ja laitoin sen Facebookiin. Pohdin, mtä mahtavat olla ne tekniset syyt, jotka saavat kaupan kiinni, henkilökunnan katoamaan ja milloin minkin toiminnan pysähtymään Venäjällä kuin taikaiskusta.”
Länsimaiset Venäjällä asuvat ystävät latasivat omia vastaavanlaisista tapauksista kertovia kuvia, venäläiset hämmästelivät. Ovathan kaupat joskus kiinni Helsingissäkin!
Laurén ihmetteli hänelle, miksi täytyy laittaa teknisiin syihin vetoava viesti, jos se ei merkitse mitään. Hänelle selitettiin: sanat luovat kuvan pätevästä asiainhoidosta ilman että joutuu jakamaan mitään tietoa.
Angelika ja Ismo Leikolan Suo, kuokka ja Hollywood (Siltala 2021) on tyyliltään varsin toisenlainen kuin Laurénin teos, mutta sisällössä on kosolti samaa.
Leikoloiden tarkastelun kohteena on heidän kotimaansa, joka sattuu olemaan Yhdysvallat. Kirjassaan aviopari, nykyisin lehtitietojen mukaan eroamassa oleva aviopari, kertoo kokemuksistaan asettua ulkomaalaisina Yhdysvaltoihin.
Yhdysvallat näyttäytyy ammattimaisten komedian kirjoittajien kautta takapajuisena maana. Kaasuliittymän kytkeminen päälle kuulostaa niin vaivalloiselta ja pitkältä projektilta, että pariskunnan uuden kotimaan voisi kuvitella olevan mielikuvien Neuvostoliitto. Halki, poikki ja pinoon pannaan myös esimerkiksi Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmä tolkuttomiksi paisuneine kustannuksineen.
Yhdysvaltain, Suomen ja näiden maiden kulttuurien erojen lisäksi Leikolat kirjoittavat kiinnostavasti myös stand up -koomikon työstä.
Suo, kuokka ja Hollywood on kuin jättimäisen stand up -keikan käsikirjoitus. Tämän huomaa viimeistään silloin, jos kuuntelee teosta äänikirjana, jonka esittää Ismo Leikola itse.
”Amerikassa on uskomattoman paljon todella suoraa demokratiaa ja suuria vaikutusmahdollisuuksia paikallisella tasolla, mutta presidentinvaalit ovat niin epäsuorat kuin vain epäsuoraa mikään voi olla. Sitä voisi monimutkaistaa vielä lisää, vaikka niin, että jokaisen pitäisi lähettää äänestyskoppiin itsensä sijasta joku valtuuttamansa kaveri ja tämän pitäisi olla vähintään promillen kännissä, muistaa kaikki valinnat ulkoa ja kirjoittaa ne äänestyslippuun silmät kiinni ja pää alaspäin katosta roikkuen. Veikkaan, että tulisi suurin piirtein sama tulos.”
Äänikirja on 11 tuntia ja 13 minuuttia kestävä yksityiskeikka, ja osa materiaalista onkin varmasti kiertänyt lavojen kautta.
Jos joku jakaa vuoden hauskimman äänikirjan palkintoa, etsimisen voinee lopettaa.