Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Kultamitalihetki

Blogit Kirjailijan päiväkirja 5.1.2016 13:28
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Savonia-palkintojuhlassa pitämäni kiitospuhe

 

Toisinaan kuulee sanottavan, että romaanin kirjoittaminen on kuin maratonjuoksu. Vertaus kuulostaa hyvältä, mutta siinä on yksi kohtalaisen ratkaiseva puute. Se ei nimittäin pidä paikkaansa.

Romaanin kirjoittaminen ei ole yksittäinen juoksu vaan kestävyysharjoittelua, treeniä. Se on kaikki se työ, joka tehdään yksin ennen kuin kipitetään reilut kolme tuntia väenpaljoudessa numerolappu rinnassa, vilkutellaan yleisölle ja hörpitään pahanmakuisia sokeri- ja magnesiumsotkuja.

Kirjailijalle romaani on siis olympiadi. Teoksen valmistelu alkaa tavoiteasetannasta: mitä teen ja miksi ihmeessä? Näihin kysymyksiin on syytä hankkia vastaukset hyvissä ajoin, sillä kirjoittamisrupeaman aikana epäuskon hetkinä niitä esittää itselleen monta kertaa.

Harjoituskaudella eteen tulee ennakoimattomia vastoinkäymisiä. Akillesjänne voi kipeytyä. Päähenkilö voi lakata hengittämästä ennen aikojaan. Romaanin kirjoittamisessa on erilaisia kausia aivan kuin kestävyysharjoittelussa. Yhtenä aikana kerättään kilometrejä, toisena otetaan intensiivisiä spurtteja ja tihennetään askelta.

Jos harjoittelu onnistuu hyvin, olosuhteet ovat suotuisat ja mukana on vähintään hippusellinen onnea, lopussa kaulaan pujotetaan kultamitali. Olen todella iloinen siitä, että olympiadini on osoittautunut onnistuneeksi.

***

Olympialaisiin valmistuvan urheilijan suoritukseen ei vaikuta vain se, mitä hän tekee tämän hetken ja finaalin maaliviivan välillä. Siihen vaikuttaa kaikki, mikä on ollut.

Tutustuin Yksin-romaanini päähenkilöön Paavo Nurmeen yläasteella Mikkelin yhteiskoulussa, jossa pidin Nurmesta esitelmän. Näin hänessä paitsi juoksijan myös taiteilijan. Hänestä jäi kuva vastenmielisenä tyyppinä, joka oli ehdoton, ankara kaikille mutta eniten itselleen – ja ylivoimaisesti maailman paras.

Ajattelin, että sellainen taiteilijan tulee olla.

Aloitin harjoittelun. Merkitsin vahakantisen päiväkirjani sisäkansiin lukemani kirjat ja päivämäärän, jona olin saanut kirjan loppuun. Pakotin itseni tietokoneen äärelle kirjoittamaan ensimmäisiä salapoliisitarinoitani ja novellejani. Muistan jonkin vapun, jona luokkakaverit ja koko Mikkeli ja maailma viettivät bileitään. Juhlinnan äänet kantautuivat huoneeseeni, jossa sängyllä maaten luin jotain Gogolin mitättömämpää teosta.

Sain nautinnon kieltäytymisestä. Imin voimaa siitä, että en ollut niin kuin muut. Eihän Paavo Nurmikaan ollut ollut.

Paavo Nurmi on vaikuttanut siihen, millainen minusta on tullut. Mystifioitu kuva Nurmesta, juoksijain kuninkaasta, on vaikuttanut myös laajemmin siihen, millaisina me suomalaiset näemme itsemme. Wäinö Aaltosen Nurmesta veistämä patsas oli ensimmäinen Suomen valtion tilaama patsas. 27-vuotiaasta patsasmallista tehtiin kansakunnan omakuva. Hän oli vähäpuheinen ja ahkera, vähään tyytyvä ja paljon aikaansaava. Hän oli todellisuuden vastine hahmolle, jonka Väinö Linna myöhemmin nimesi Koskelan Jussiksi.

***

Yksi taiteen toimintakeinoista on se, että saatamme oppia jotain ihmisestä ja itsestämme. Saatamme ymmärtää miksi, joku toimii niin kuin toimii. Saatamme havaita itsestämme piirteitä, joita emme ehkä ole aiemmin ymmärtäneet riittävästi.

Se mikä voi käydä lukijalle, voi käydä myös kirjailijalle. Yksin on henkilökohtaisin romaanini, ja ne reilut kaksi vuotta, jotka kirjan kirjoittaminen vaati, olivat ajoittain tuskallisia.

Historiallisesta Paavo Nurmesta tiedetään paljon numeroita: maailmanennätykset ja olympiakultamitalit, Helsinkiin rakennetut talot ja liiketoiminnan laajuus… Sen sijaan kovin vähän tiedetään siitä, mitä pronssikuoren sisällä oli, ja juuri siitähän kaunokirjailija on kiinnostunut: tekemään tulkinnan ihmisestä.

Nurmesta kirjoittaessani kirjoitin itsestäni. Mitä syvemmälle Nurmeen tunkeuduin, sitä enemmän päädyin analysoimaan itseäni.

Löysin itseni. Juoksin pakoon.

Yksin on tragedia. Se ei niinkään ole kertomus Paavo Nurmesta vaan elämättä jääneestä elämästä. Toivon, ettei kenenkään tarvitse katsoa elämäänsä hieman ennen kuolemaansa katkerana niin kuin romaanini minäkertoja. Toivon, ettei minunkaan.

***

Vaikka kirjailija kirjoittaa yksin, hänen ei tarvitse olla yksin. Tahdon kiittää kaikkia kirjoitustyöhön ja kirjan valmistumiseen myötävaikuttaneita ja muita ihmisiä, jotka ovat pitäneet minut kirjoitustyön aikana poissa romaanin maailmasta, itseni parista.

Ensimmäinen, jolle Yksin-hankkeestani kerroin, on viimevuotinen Savonia-voittaja Jouni Tossavainen. Olin lukenut hänen Hannes-projektistaan, joka realisoitui romaanina New Yorkin lentävä suomalainen. Puhelimme 1900-luvun alun suurjuoksijoista Helsingin kirjamessujen hälinässä, ja päätin tehdä poikkeuksen taikauskostani: kerroin keskeneräisestä työstäni. Se, että romaanit ilmestyivät peräkkäisinä vuosina, on sattumaa. Yhtä lailla kuin se, että ensin Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle ja Paavo Nurmi hankki Suomen kohdalle spottivalon.

Ennen kuin lähetin käsikirjoitusta kustantamolleni WSOY:lle, halusin jutella kustantajani Anna-Riikka Carlsonin kanssa. Meilasin Anna-Riikalle muutaman ensimmäisen luvun ja kävimme lounaalla Helsingin keskustan kenties kehnoimmalla mutta päivän aurinkoisimmalla terassilla. Anna-Riikka oli silminnähden vaikuttunut. Hänen intonsa vahvisti sen, että olen oikealla tiellä.

Kustannustoimittajani Samuli Knuuti puolestaan ei peitellyt pettymystään, kun hän melko tarkkaan vuosi sitten luki Yksinin ensimmäisen käsikirjoitusversion. Samuli oli ikävä valmentaja, joka panee juoksemaan vielä yhden intervallin ja sen perään vielä yhden ja vielä yhden, vaikka reidet ovat soosia eikä pulssi laske maksimikestävyysalueelta, vaikka kuinka huohottaisi kädet polvissa. Mutta ei hän sitä ilkeyttään tehnyt vaan kirjan ja minun parhaakseni.

Samuli on siitä poikkeuksellinen kustannustoimittaja, että hän yhdellä, tai tässä tapauksessa kahdella, sanalla voi saada ajatukset uudelle kvanttitasolle, jolla saattaa syntyä yllättäviä törmäyksiä. Yksin-romaaniin sopii, että tällainen törmäys tapahtui eräänä aamuna rauhallisella peruskestävyyslenkillä. Kun kustannustoimittajan ammattitaitoa yleensä on nähdä, kuinka käsikirjoituksesta tulee parempi, Samuli kykenee näkemään, millainen parempi romaani käsikirjoituksen pohjalta voisi syntyä. Hän näkee romaanin, jota kirjailija ei ole vielä nähnyt.

Kiitos myös muille käsikirjoitusta eri vaiheissa lukeneille ystävilleni. Kun kirjailijan kanssa keskustelee, koskaan ei tiedä, mikä varomattomasti ääneen lausuttu arkinen havainto voi saada aikaan yllättäviä lopputuloksia.

Suuri kiitos kuuluu tietenkin ennakkoluulottomalle Savonia-palkintoraadille, jonka jäsenillä on kymmenten ja kymmenten vuosittaisten kirjojen myötä erinomainen käsitys suomalaisesta kirjallisuudesta. Etenkin tällä hetkellä arvosta suuresti kirjallista makuanne!

Haluan vielä kiinnittää läsnäolijoiden huomion siihen, että Kuopion kaupunki on halki taloudellisesti hankalienkin aikojen pitänyt yllä Savonia-kirjallisuuspalkintoa. Se osoittaa, että Kuopiossa ymmärretään taiteen merkitys vaikkapa sitten ihmisen hyvinvoinnin rakentajana.

***

Vaikka kultamitalikahvipöytä jo odottaa, aion vielä lukea teille oman puheenvuoroni päätteeksi kiitospuheen, jonka Paavo Nurmi piti Suomen olympiajoukkueen puolesta New Yorkissa vuonna 1932. Olympiajoukkue oli saapunut New Yorkiin, josta matkattaisiin kohti kisakaupunkia Los Angelesia. Paavo Nurmi oli aikonut huipentaa olympiauransa maratonkultaan samoin kuin hänen esikuvansa Hannes Kolehmainen kaksitoista vuotta aiemmin Antwerpenin kisoissa, joissa Nurmi itse oli juossut ensimmäiset kultansa.

Suomi on yksi maailman johtavia urheilumaita, ja New Yorkin pormestari James J. Walker on tervehtinyt kullanhuuhdontaan matkaavia urheilijoita. Joukkue on asettunut kivirappusille, joiden eteen on tuotu kookas mikrofoni. Tehdään tilaa. Tummaan pukuun pukeutunut Paavo Nurmi ottaa hatun päästään, jossa hiusraja on jo vetäytynyt, ja asettaa hatun suojaavasti nivusilleen.

Nurmi pitää puheensa ilman paperia, joten teen samoin.

”Thank You!”