Kuka rakastaisi kriitikkoa?
Jean Sibelius kehotti olemaan kiinnittämättä huomiota siihen, mitä kriitikot sanovat.
”Kriitikoille ei ole koskaan pystytetty yhtään patsasta”, hänen väitetään tokaisseen – sanamuoto vaihtelee lähteestä toiseen.
Sibelius ei suinkaan ole ainut taiteilija, joka on suhtautunut kriitikoihin nuivasti. Eikä ihminen ylipäätään. Suomen Kuvalehden ammattien arvostusta käsittelevässä selvityksessä vuonna 2010 kriitikko oli sijalla 362, kun mukana oli kaikkiaan 380 ammattia. Kriitikkoja arvostettiin siis kahdeksanneksitoista vähiten.
Tuolloin kriitikon taakse jäi sittemmin ammattikartalta kadonnut televisiolupien tarkastaja. Kriitikkoa arvostettiin tuolloisessa kyselytutkimuksessa vähemmän kuin vaikkapa lähettiä, ulosottomiestä tai baariapulaista.
Kun kriitikko ja taiteilija joutuvat tukkanuottasille, sympatiat ovat lähes poikkeuksetta taiteilijan puolella.
Kriitikot ovat taidemaailman altavastaajia. Kun kirjailija pahoittaa mielensä kritiikistä julkisesti, hän saa tuekseen uskollisten lukijoiden ja tukijoiden armeijan.
Kriitikkoa arvosteltaessa on hyväksyttyä mennä henkilökohtaisuuksiin. Siitäs saa, ammattiteloittaja!
Kriitikko joutuu kohauttamaan olkapäitään – ja nielaisemaan – yksin.
”Jos kriitikko haukkuu, kirja on varmaan hyvä”, kuulee sanottavan.
”Menisi itse ja kirjoittaisi (maalaisi, säveltäisi) paremman”, kriitikosta puhistaan, vaikka ei kriitikko ole taiteilija eikä taiteellinen luominen hänen työtään
Eikä kritiikkejä edes lueta! Näin on huomattu ainakin sanomalehdissä, joiden kulttuurisivuilla kritiikkitekstit ovat antaneet tilaa paitsi henkilöiden kuville myös henkilökuville ja -haastatteluille.
Eivätkä kritiikit kuulemma enää edes vaikuta kirjan myyntiin toisin kuin aiemmin.
Kirjakritiikeistä eivät välitä lehtien lukijat, lehtien talousosastot, eivät kirjakaupat eivätkä kirjojen ostajat.
Kriitikoista tavataan puhua silloin, kun kriitikko on kirjoittanut vähemmän myötämielisen arvostelun.
Jos kriitikko kehuu, taidepiirit hykertelevät. Positiivisia arvosteluja kirjoittavien kriitikoiden mielenterveyttä ei aseteta kyseenalaiseksi eikä ulkonäöstä pilailla.
Miksi kukaan hullu – nii-in – kriitikko sitten on niin masokisti – nii-in –, että haukkuu kirjan?
Syy on rakkaus, vähemmän juhlallisesti ammattietiikka.
Kirjallisuusarvostelijat ovat kirjallisuuden intohimoisia rakastajia. Kriitikon tehtävä taideinstituutiossa on paitsi välittää tietoa ja näkemyksiä taideteoksista innokkaalle, kirjallisuudesta kiinnostuneelle lukevalle yleisölle myös edistää taiteenlajin kehitystä.
Utopistista ja idealistista, ehkä, mutta taiteessa saa olla idealisti.
Vain moraalisesti syöpynyt kriitikko kykenee olemaan sanomatta pahasti silloin, kun on sanottava pahasti. Useat kriitikot kitkuttelevatkin tällöin vaikenemalla pahasti sanomisen sijaan.
Kuka rakastaisi kriitikkoa?
Ne, jotka kriitikkoja kipeimmin ja kieltämättä usein myös osuvimmin haukkuvat.
Reilun kymmenen vuoden ajan olen tilannut kritiikkejä, ensin kirjallisuuskritiikin verkkolehteen Kiiltomatoon, nykyisin kirjallisuuslehti Parnassoon. Tuona aikana olen muutaman kerran saanut palautetta siitä, mitä (negatiivista) kriitikko on kirjoittanut.
Paljon enemmän parkua olen saanut siitä, että jotain teosta ei ole arvosteltu. Eräs kirjailija irtisanoi parikymmenvuotisen ystävyytemme, koska lehdessä ei ollut arvostelua hänen romaanistaan. Joidenkuiden kanssa olen päätynyt pitkälliseen meilipingikseen, jossa olen yrittänyt perustella huomion jakamisen ja jakautumisen lainalaisuuksia.
Nuo keskustelut ovat vakuuttaneet minut siitä, että – toisin kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä – kritiikeillä on merkitystä.
Kirjoittaja on toiminut kirjallisuusarvostelijana eri medioissa vuodesta 1993.