Korona on kestävyysmatka – Ei riitä, että selviämme pandemiasta
”Tämä ei ole sprinttimatka vaan maraton”, sanoi joku asiantuntija koronapandemiasta.
Minusta hän on väärässä. Pandemia ei ole kisa siitä, kuka tulee maaliin ensimmäisenä, vaan siitä, ketkä kaikki pääsevät maaliin ja millaisessa kunnossa.
Korona on paljon maratonia pidempi retki.
Kun juttelin äitini kanssa, sanoin ajattelevani eristyksen aikaa satamailisena (reilut 160 kilometriä) ultrajuoksuna erämaapolulla. Visualisoin sen mielessäni viime kesänä juoksemani Hetta–Pallas–Ylläs-tapahtuman reitille.
Ultrajuoksutapahtumissa reitin varrella on huoltopisteitä kymmenen–kolmenkymmenen kilometrin välein. Samoin kuin polku-ultralla myös koronaeristyksessä jäsennän matkaa etappeina: Enää kaksitoista kilometriä seuraavaan huoltoon. Jos pystyn säilyttämään nykyisen etenemisvauhtini, noin kaksi ja puoli tuntia.
Koronalaskuri on käynnistetty helmi-maaliskuun taitteesta, mutta rajoitusten aikaa on eletty vähemmän. Ollaan suunnilleen polku-ultran ensimmäisellä huoltopisteellä. On täytetty vesipullot, otettu energiaa banaaneista ja suklaasta ja lähdetään kapuamaan kohti Pyhäkeron huippua.
Matkaan on lähdetty hyvävoimaisena, intoa ja energiaa täynnä. Helpoilla tieosuuksilla on jarruteltava, jotta hiilihydraatteja ei tuhlattaisi. Liiallisen alkuvauhdin välttelemisen vuoksi ihaillaan maisemia, otetaan valokuvia.
Aiemmista reissuista tiedetään, että tämä on vasta välttämätöntä siirtymätaivalta, joka täytyy hoitaa alta pois ennen kuin yksinäinen matkanteko varsinaisesti alkaa.
Yllä leijuu pelonsekainen odotus: mitähän vielä onkaan edessä?
Sen tietää, että vaikeuksia on odotettavissa, mutta millaisia ne tällä matkalla olisivat?
Kun matka ja aika etenevät, jonot harvenevat. Sää ja luonto esittelevät oikkujaan, juoksuliivistä on kaivettava asusteita, energiaa ja muuta ensiapua harkiten ja oikea-aikaisesti, sillä on selvittävät paitsi nykyhetkestä myös seuraavasta.
Fyysisen rasituksen rinnalla kulkee henkinen jaksaminen. Kun matkaa tuntuu olevan jäljellä loputtomasti, voimat tuntuvat olevan lopussa ja vaivat piinaavat, mieli on viekoiteltava ohjaamaan matkaa maaliin.
Polku-ultralla matkantekoa keventää kovasti, jos pääsee taivaltamaan yhdessä kanssakisaajan kanssa. Kaveri vetää, kun itsellä on vaikeaa, ja toisinpäin. Jutellessa matka taittuu rattoisammin.
Usein joutuu etenemään yössä yksin, eikä matkapuhelinverkkokaan aina toimi.
Kirjailijana ja perheeni ainoana lapsena olen tottunut olemaan yksin ja viihdyn omissa oloissani. Monesti hakeudunkin kirjoittamaan olosuhteisiin, joissa viikkoon ei vaihda kuin muutaman sanan hotellin respan tai kaupan kassan kanssa.
Kun nyt maailma sulkeutuu ympäriltä pakotetusti, huomaan kiihkeästi kaipaavani sosiaalisia kontakteja. Samaa ole kuullut muutamilta kavereiltani.
Toiset taas elävät pakotetussa perhesosiaalisuudessa, alituisessa hälinässä. Polku-ultralla se ehkä tarkoittaisi joutumista porukkaan, jonka vauhti on juuri sopiva mutta jutut alkavat tuntua kuuden tunnin jälkeen typeriltä.
Koronaeristys ei ole ihmiskoe. Ei tämä ole leikkiä vaan todellista elämää, jossa on nykyhetki ja tulevaisuus, joista kummastakin olisi hyvä selviytyä.
Koronapandemiaa hoidamme olemalla kotona ja pidättäytymällä fyysisistä kontakteista. Samalla täytyy katsoa tossunkärjistä eteenpäin paitsi siihen, mihin seuraavaksi aikoo astua, myös siihen, onko hetken päästä upottavalla suolla, avotunturissa vai jyrkässä sora-alamäessä.
Sillä ei riitä, että kestämme pandemian. Koronaepidemian päättyminen on maali, mutta maalista pitäisi pystyä kulkemaan omin avuin ruokatelttaan, siitä suihkuun ja seuraavana päivänä kotiin jatkamaan arkea.
Jotta emme taittuisi matkalle emmekä maaliin, tarvitaan sisua ja vetoapua, omasta itsestä ja muista huolehtimista.