Kirsti Paakkanen – Mikromanageeraava diktaattori antoi arvoastiat seuraajansa katettavaksi
Haastattelua oli siirretty jo kertaalleen, mutta uusi ajankohta oli saatu sovittua elokuun 2007 lopulle. Kirsti Paakkasen vierailisi vaatimattomasti ”Karo Hämäläiseksi” nimetyssä radio-ohjelmassa, jota tein Ylelle freelancerina.
Tuohon aikaan junamatka-aikoihin piti laskea VR-lisä, joten matkustin Tampereelta Pasilaan tuntia aiemmalla junalla kuin olisi ollut tarpeen. Silti Radiotalossa ei ennättänyt odotella, kun tuottaja hihkaisi, että vieras oli jo saapunut. Tunnin etuajassa.
Studio ja äänitarkkailijakin olivat vapaana, mutta koska äänitarkkailijan kalenteriin haastattelu oli merkitty vasta myöhemmäksi, hän taisi lähteä kuntosalille tekemään treeniään. Minä ja Paakkanen istuimme ikkunattomassa huoneessa, odotimme ja juttelimme. Etenkin Paakkasen hurjat uintimäärät painuivat mieleeni.
Kirsti Paakkasella on aura.
Haastattelussa sorruin pari kertaa teitittelemään. Paakkanen sanoi ääneti huulillaan ”sinä”, jotta muistaisin, että olimme äänitarkkailijaa odottaessamme tehneet sinunkaupat.
Paakkanen oli vireessä. Hän kertoili elämästään urastaan ja Marimekosta, muun muassa Marimekon sopimusneuvotteluista Yhdysvalloissa varsin positiiviseen sävyyn.
”Tulet näkemään vielä loistovuoden!” Paakkanen hehkutti.
Kun ohjelma ajettiin ulos ja pörssi avautui, Marimekon osakekurssi lähti nousuun. Radio-ohjelmaa oli kuunneltu ja mediat heräsivät tekemään sen pohjalta uutisia (näin Kauppalehti).
Marimekko joutui toppuuttelemaan innostuneita sijoittajia pörssitiedotteella: uusia sitovia sopimuksia ei ole solmittu. Soppaa puitiin vielä illalla television pääuutislähetyksessäkin.
Ulla-Maija Paavilaisen kirjoittamasta henkilökuvasta Suurin niistä on rakkaus – Kirsti Paakkasen tarina (Otava 2020) löydän saman Kirsti Paakkasen, johon olen tutustunut toimittajana. Läheltä piti -tilanteita, draamaa eikä yhtään tylsää hetkeä. Paakkasen kerrotaan olevan tuhlaileva nuukailija, joka haluaa pitää langat omissa käsissään napinväriä myöten.
Paavilainen on haastatellut koko joukkoa Paakkasen tuntevia henkilöitä, joiden kuvauksissa toistuu sama narratiivi eri muodoissa. Yritysjohtajana Paakkanen oli diktaattori, joka ratkaisi asiat intuitiolla.
Haastateltaviin kuuluu womenalaisten ja marimekkolaisten ohella Suomen talouselämän raskassarjalaisia kuten Jorma Ollila ja Matti Alahuhta, jotka ovat myös olleet Paakkasen vieraina hänen Nizzan-kodissaan.
Kirjassa Marimekon nykyinen toimitusjohtaja Tiina Alahuhta-Kasko kertoo tavanneensa Paakkasen ensimmäistä kertaa juuri Nizzassa 1990-luvun loppupuolella. Hän oli 16-vuotias, ja heidän perheensä kävi Paakkasen luona kylässä. Paakkanen pyysi Alahuhdan perheen lapsia kattamaan ruokapöytää kalliilla astioilla.
”Vanhemmat varmaan pelkäsivät, että rikkoisimme ne. Mutta Kirstillä oli hieno tapa luottaa”, Alahuhta-Kasko kertoo.
Paakkasen tapaa antaa vastuuta Alahuhta-Kasko on tuonut esiin myös aiemmin (esimerkiksi Helsingin Sanomissa) kertoessaan Marimekko-uransa alusta kesätyöntekijänä vuonna 2002. Samoin hän tekee kirjassakin.
Pöydän kattaminen Nizzassa tuntuu säteilevän siihen, kuinka Marimekkoa johdetaan.
Paavilainen on rakentanut preesensissä juoksevan Kirsti Paakkasen tarinan Paakkasen tuntevien henkilöiden haastattelujen, lehtiarkistojen ja Paakkasen kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta. Etenkin Marimekko-aikaa käsiteltäessä äänessä ovat paljolti muut kuin Paakkanen, ja Womena-mainostoimiston vaiheita käydään läpi mainosten kautta.
Parhaimpia hetkiä ovat ne, joissa Paavilainen itse asettuu havainnoimaan ja tulkitsemaan, kun hän ottaa lukijan tai kuuntelijan mukaansa Paakkasen Westendissä sijaitsevaan ”sinkkukaksioon”, lapsuudenmaisemiin Saarijärvelle ja Norman Fosterin suunnittelemaan Nizzan-villaan.