Kirjasto ilman saunaa

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mikkelin pääkirjastossa tuntui olevan kaikki tieto. Elettiin 1980-lukua. Kurkistin kirjaston aikuistenosastolle dekkarihyllyä pidemmälle. Seisoin tietotekniikkakirjojen edessä ja mietin, missä järjestyksessä ne lukisin. Joka toisen oli kirjoittanut Petteri Järvinen.

Mykistyin kaunokirjallisuusvalikoiman äärellä. Runot ja näytelmät tuntuivat hallittavilta, mutta proosa – 84.2 – oli käsittämätön kirjapaljous. Jaoin sitä palasiin. Ajattelin, että lukisin kaikki tietyllä kirjaimella alkavien kirjailijoiden teoksen. Valitsin Q:n, sillä olin lukenut Queneaulta pari kirjaa ja pitänyt niistä. Olin hyvässä vauhdissa.

Kun muutin opiskelemaan Helsinkiin, ensimmäinen järkytykseni oli se, että kaupungissa ei ollut yleistä kirjastoa. Kansalliskirjasto mykisti jylhyydellään. Domman opiskelijakirjasto oli ennemmin kurssikirjavarasto kuin kirjasto. Etelä-Haagan lähikirjastoltani en paljon odottanutkaan, mutta sain sieltä paljon – ainakin Juhani Peltosta ja aika hyvin uutuuskirjojakin.

Kaupungin pääkirjaston löysin Pasilasta talosta, jota olin luullut uimahalliksi. Rikhardinkadulla, Kalliossa ja Töölössä oli komeat kirjastotalot, mutta missään niistä ei tullut sellaista kokemusta, jonka olin saanut Mikkelin pääkirjastossa: täällä on kaikki tieto.

Tieto on muuttunut. Se löytyy netistä eikä kirjaston hakuteoksista. Kirjastot ovat erinomaisesti ryhtyneet muuttumaan uuden ajan mukaisiksi. Hyshys-tiloista on tullut kohtaamis- ja ajanviettopaikkoja. Etenkin pienillä paikkakunnilla kirjastot ovat kunnan kulttuurikeskuksia.