Kirjamessujen kulisseissa – näin tehdään virtuaalitapahtuma
”Hei! Olisin tulossa koronatestiin.”
Messukeskuksen vartijan kasvoilla häivähtää epäuskon mikroilme.
”Oikeesti?”
”No ei. Kirjamessuille.”
Helsingin messukeskuksen edessä oleva tori on autio. Pyörän saa telineeseen ahtamatta. Poissa ovat mainosplakaatit, lentolehtisten jakelijat ja tähtien taksit.
Pääsisäänkäynnin edessä maassa seisova taulu kertoo, että täällä ei ole koronatestausta. Vieressä oleviin oviin on teipattu nuolia, jotka kertovat sisäänkäynnin olevan siellä, missä olen.
Kongressisiiven ovilla kerrotaan, että koronatestausta ei ole tarjolla. Eikä sinne edes neuvottaisi. Eikä sisään saisi tulla, jos epäilee koronatartuntaa.
Kolmannella yrittämällä löydän oikean oven. Koronatestasta ole tarjolla täälläkään, mutta oveen teipattu lappu kertoo kirjamessuista.
Messuille on neuvottu saapumaan tunti ennen omaa esiintymisaikaa. Saan kertakäyttömaskin ja messukeskuksen tarjoamaa kahvia. Kahvilan seinällä olevassa televisiossa Juha Hurme kertoo esseeromaanistaan.
Kahvin hörpättyäni jatkan ”odotustilaan”, joka normaalioloissa olisi turkulaistaustaisen pikaruokaravintolan pöytä. Messujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi, Otava-kirjankustantamon toimitusjohtaja Pasi Vainio ja Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander keskustelevat turvavälein. Täydennän kolmion neliöksi.
Mahdetaanko koskaan yltää viime vuoden kaltaiseen fyysiseen kävijämäärään, yli 90 000 messuvieraaseen?
Vaikuttaako fyysisen messutapahtuman jääminen väliin kirjamyynnin rakenteeseen? Messuilla kun tavataan myydä suhteessa enemmän korkeakirjallisia teoksia.
Minne messumyynti siirtyy vai siirtyykö kokonaan minnekään?
Salmi ohjaa minut ja Antti Majanderin suureen messuhalliin, jossa normaalisti tähän aikaan vuodesta kohoaisi ruoka- ja viinimessujen osastoja. Poimimme sisäänkäynnin luota Wellamo-vesipullot.
Salin toisessa päässä on valtava lava, jonne mahtuisi esiintymään luokallinen sottiisiharrastajia. Madamoiselle-tuoleissa istuvat Maaret Kallio ja häntä haastatteleva Satu-Maria Rastas. Kamerat taltioivat keskustelun. Punainen lamppu kertoo, minkä kuva välitetään eteenpäin.
Istumme Majanderin kanssa valtavan ohjaamopömpelin viereen asetelluille sohville, joista emme näy kameroihin.
Haastattelut on aikataulutettu 25 minuutin mittaisiksi.
”Ei mielellään yli eikä varsinkaan alle”, opastaa ohjaaja, kun olemme Majanderin kanssa siirtyneet lavalle ja istuneet tuoleihin. Musta Madamoiselle on varattu haastateltavalle, valkoinen haastattelijalle. Haastattelijan edessä on suuri digitaalikelloskriini. Perinteisillä kirjamessuilla yleisössä oleva lavaemäntä tai -isäntä heiluttelisi viiden minuutin ja yhden minuutin pahvitauluja.
Pimeän messuhallin tyhjyys humisee. Paikalla ovat ohjaaja ja muuta teknistä henkilökuntaa sekä ohjelmanumeroiden välissä spiikkaava, tulevasta ohjelmasta kertova, tunnelmaa ylläpitävä ja mahdollisia aikatauluongelmia ammattitaitoisesti umpeen kirivä tai täyttävä juontaja.
Lava on nimeltään Senaatintori, ja Senaatintorin verran edessä tuntuu olevan tyhjyyttä.
Olen seurannut torstain ja perjantain aamupäivän messuohjelmaa työpöytäni ääressä. Tiedän, että linjojen päässä katsojia on enemmän kuin mitä olisi istunut kuuntelemassa fyysistä esiintymistäni, joka pyyhittiin kalenteristani. Tupa on täynnä, mutta mielikuvitusta se vaatii.
Omalta paikaltani en näe kelloa, ja ranteeseen katsominen olisi epäkohteliasta ja epäluontevaa. Majander haastattelee ammattitoimittajan tavoin ja heittää itseään mukaan. Huomaamme, että meidän kummankin Väinö Linna -suhdetta on painanut Linnan asema harmaaseen pukuun pukeutuneena viisaita puhuvana kansalliskirjailijana.
Viimeisen kysymyksen aavistan viimeiseksi. Ali ei saa jäädä, yli meneminen ei olisi niin paha. Kysymys on vaikea, mutta siihen odotetaan lyhyttä vastausta. Pyörittelen muutaman virkkeen. Majander kiittää. Minä kiitän.
Odotan pari sekuntia, jotta ohjaaja saa siirryttyä väliohjelmaan. Vilkaisen kelloa: 25.02.
Kyynärpäätervehdysten jälkeen annamme tilaa JP Koskiselle. Viiden minuutin vaihtoaika sallii noin 45 sekunnin kuulumistenvaihdon.