Kirjallisuuskriitikko maistaa punajuurta
Aikuisuuden harvoihin hyviin puoliin kuuluu se, että punajuurta ei ole pakko maistaa, jos ei tahdo, ja tillilihan sijaan ruuaksi voi kokata vaikka broileripataa.
Samaa vapautta kokee kirjallisuuskriitikko lukiessaan kirjaa huvin vuoksi, ei arvostelu mielessään. Jos kirja ei sytytä, sitä voi harppoa tai sen voi jättää kesken.
Parikymmentä vuotta aktiivista kriitikontyötä kuitenkin iskostaa sellaisen analyyttisen lukutavan, että mitään kirjaa ei osaa olla problematisoimatta. Se on kriitikon asenne: ohittamaton taipumus analysoida ja reflektoida taidekokemusta.
Heliseu da Motta e Silva on romanisen filologian professori, jonka loistavin akateeminen elämys on mukanaolo yhtenä kolmesta brasilialaisesta portugalin historiallisen kieliopin XII kansainvälisessä kongressissa vuonna 1986. Siellä hän pääsi puhumaan sydämensä kyllyydestä puhuttelujärjestelmän rakenteellisista eroavaisuuksista brasilialaisissa ja portugalilaisissa kielivarianteissa sekä niiden yhteiskunnallisista juurista.
Se on kiinnostavaa, sillä asialleen omistautuminen on aina kiinnostavaa.
Heliseu da Motta e Silva on brasilialaisen Cristóvão Tezzan romaanin Professori (suom. Tarja Härkönen, Aviador 2018) päähenkilö. Tezza taas on kansainvälisesti erityisesti O Filho Eterno -romaanistaan (2007) tunnettu brasilialainen kirjailija ja professori, joka saapuu toukokuun lopulla Suomeen ja osallistuu Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan.
Romaanin alussa professori herää inhottavasta unesta, sivulla 186 ojentaa kätensä kraanaa kohti ottaakseen aamusuihkun ja sivulla 243 avaa vaatekaapin. Ei spoilattako, mihin asti professori pääseekään ennen romaanin viimeistä sivua 269.
Professorin ajallinen kehys on niukka, mutta kehyksen sisällä voi tapahtua kokonainen maailma. Volter Kilven Alastalon salissa -teokseen verrattuna Professori etenee vauhdikkaasti.
Aamun aikana Heliseu da Motta e Silva käy läpi elämäänsä, erityisesti työtään romanisen filologian parissa, elämäänsä vaikuttaneita naisiaan ja Yhdysvaltoihin muuttanutta poikaansa. Ajatus assosioi kehitelmästä toiseen ja kieli polveilee rikkaasti.
Tarja Härkönen suomentaa ilmeisen mainiosti ja imitoi vanhaksi portugaliksi kirjoitettuja pätkiä Agricolan aikaisen suomen kielen kirjoitusasulla suorastaan loisteliaasti.
Mutta kun ei kiinnosta. Miksi?
Professori sai minut ajattelemaan odotushorisonttia.
Saksalaisen kirjallisuustieteilijän Hans Robert Jaussin mukaan lukija lähestyy teosta varustettuna kaikella siihen mennessä lukemastaan saamallaan tiedolla ja kokemuksella. Jos teksti yllättää, ei vastaa sitä, mihin lukija on tottunut, tuloksena on horisontin muutos.
Jos horisontti ei muutu ja teksti siten täyttää lukijan odotukset, lukeminen on kevyttä lukemista. Jos teksti haraa vastaan, se tuottaa uuden löytämisen riemua tai pettymyksen. Joka tapauksessa odotukset rikkovan tekstin lukeminen tulee osaksi lukijan kokemuksia, joita hänellä on jälleen seuraavaa tekstiä lukiessaan.
Jos Professori olisi ilmestynyt sata vuotta sitten, sitä pidettäisiin nykyisin kirjallisuutta uudistaneena klassikkona, mutta nyt meidät lukijat on hemmoteltu James Joycen Odysseuksella eli Ulysseuksella (alkukielellä englanniksi 1922), Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjalla (alkukielellä ranskaksi 1913–1927) ja vaikkapa Kilven Alastalon salissa -mammutilla (1933) – olimmepa lukeneet niitä tai emme.
Tajunnanvirta ja lyhyen ajan kehykseen isketty romaani on nähty keino. Itsessään se ei viehätä, vaan mielenkiinnon täytyy löytyä muualta. Minun täytyisi innostua professorin rakkaudesta portugalin kieleen tai alkaa jännittää, onko hän tappanut Mônican – tai antautua kielen hurmaan.
En kiinnostu, en hurmaannu.
Kun huvikseni luen, ei tarvitse yrittääkään.
Silti olen hyvilläni, että tulin harpponeeksi romaanin läpi. Mikrotasolla Cristóvão Tezzalla on hyviä oivalluksia, ja kirja antoi aihetta ajatteluun, vaikkakin lähinnä metatasolla.
Ylipäätään: punajuurta kannattaa muistaa maistaa silloin tällöin, vaikkei ole pakko.