Kirjallisuudella ei mitään hätää?
Kyselin kirjailijakollegoilta ja kirjallisuuden parissa työskenteleviltä ystäviltäni, mikä heitä harmittaa kirjallisuudessa. Harmistuksen aiheita alkoi ropista: kustantajat eivät julkaise kaikkia käsikirjoituksia, mainostavat vääriä kirjoja, toimittajat kirjoittavat vain joistakin kirjoista, Suomessa vallitsee markkinatalous, kustantamot eivät lähetä kirjoja kriitikoille niin nopeasti kuin ennen…
Luettelemani asiat toki liittyvät kirjallisuuteen, mutta ne koskevat kirjallisuusinstituutiota, rakennetta. Eikö kirjallisuus kuitenkin ole tekstiä eikä euroja?
On tavallaan luontevaa, että harmistukset kohdistuvat rakenteisiin. Niistä on helppo narista. Syyllistyn siihen itsekin.
Kuitenkin tuntuu, että koko 2000-luvun niin sanotun kirjallisuuskeskustelun polttopisteessä ovat olleet ulkokirjalliset asiat. Enkä tarkoita kirjailijoiden naistenlehtihaastatteluja vaan sitä, että keskustelu kirjallisuudesta on tavan takaa keskustelua kirjamyynnin laskusta, lukemisen muotojen muuttumisesta, kustantamoiden vaikeuksista, kirjakauppojen valikoimista, Amazonista, kirjallisuusviennistä.
Eikö estetiikalla ole mitään väliä?
On. Juuri sillä on. Kirjallisuuden kannalta juuri millään muulla ei ole väliä.
Jos kirjallisuuskeskustelu keskittyy rakenteisiin, tarkoittaako se, että estetiikan kanssa kaikki on kunnossa eikä siitä tarvitse puhua ja harmistua? Että kirjallisuus, eritoten proosa, on löytänyt evoluutionsa päätepisteen, josta ei enää voi eikä tarvitse parantaa. Että kirjallisuudella ei ole mitään hätää.
Mikäli niin ajatellaan, kirjallisuus on pahassa pulassa.