Kirjailijat kuuluvat lukevaan luokkaan

Useat suomalaiset kirjailijat ovat köyhiä, mutta silti valtaosa kirjallisuudesta tuntuu käsittelevän keskiluokkaiseksi miellettyjä kysymyksiä.

Suunnilleen noin kuuluu Asta Lepän Helsingin Sanomiin (24.7.2016) kirjoittaman esseen ”Kamppailu syyllisyyttä vastaan” pääväite. Leppä kaipaa kirjallisuuteen ”toisia ääniä” ja kummastelee, että ”tämän vuosituhannen työläiskirjailijoiden teokset ovat kaukana kirjallisuuden myyntitulojen kärjestä”.

Lepän kirjoituksen voi halutessaan kuitata olankohautuksella: ”Lukisit enemmän, lukisit monipuolisemmin, lukisit muutakin kuin bestsellerlistojen kärkeä!” Voisi pitää palopuheen siitä, kuinka apurahajärjestelmä mahdollistaa kirjailijantyön erilaisista taustoista tuleville ihmisille ja riippumatta siitä, kuluttaako rahaa kirjoihin käyttävä keskiluokka luottokorttiaan juuri hänen teostensa kohdalla – kirjailijan ei siis ole pakko miellyttää ”keskiluokkaista makua”. Voisi myös pohtia, mihin muihin ammatteihin tullaan niin erilaisista lähtökohdista kuin kirjailijaksi.

Olankohautus ja siilipuolustus olisi kuitenkin väärä tapa reagoida. Kirjallisuus nimittäin on painottunutta. Vaikka kirjailijoita tulee maantieteellisesti ja sosioekonomisesti eri ryhmistä, kirjailijakuntaa yhdistää se, että kirjailijat ovat lukevia ihmisiä.

Näppituntumalta kuvittelen, että debytoivien kirjailijoiden taustat eivät ole yhtä moninaisia kuin joinakin menneinä vuosikymmeninä. Useat nuoret esikoiskirjailijat ovat opiskelleet kirjallisuutta tai kirjoittamista, käyneet lukion ja saaneet humanistisen koulutuksen. Työkokemus on voinut kertyä kulttuuri- ja media-alan silpputöistä ja muista sekalaisista pätkistä.