Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Kirjailijat kuuluvat lukevaan luokkaan

Blogit Kirjailijan päiväkirja 24.7.2016 11:13
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Useat suomalaiset kirjailijat ovat köyhiä, mutta silti valtaosa kirjallisuudesta tuntuu käsittelevän keskiluokkaiseksi miellettyjä kysymyksiä.

Suunnilleen noin kuuluu Asta Lepän Helsingin Sanomiin (24.7.2016) kirjoittaman esseen ”Kamppailu syyllisyyttä vastaan” pääväite. Leppä kaipaa kirjallisuuteen ”toisia ääniä” ja kummastelee, että ”tämän vuosituhannen työläiskirjailijoiden teokset ovat kaukana kirjallisuuden myyntitulojen kärjestä”.

Lepän kirjoituksen voi halutessaan kuitata olankohautuksella: ”Lukisit enemmän, lukisit monipuolisemmin, lukisit muutakin kuin bestsellerlistojen kärkeä!” Voisi pitää palopuheen siitä, kuinka apurahajärjestelmä mahdollistaa kirjailijantyön erilaisista taustoista tuleville ihmisille ja riippumatta siitä, kuluttaako rahaa kirjoihin käyttävä keskiluokka luottokorttiaan juuri hänen teostensa kohdalla – kirjailijan ei siis ole pakko miellyttää ”keskiluokkaista makua”. Voisi myös pohtia, mihin muihin ammatteihin tullaan niin erilaisista lähtökohdista kuin kirjailijaksi.

Olankohautus ja siilipuolustus olisi kuitenkin väärä tapa reagoida. Kirjallisuus nimittäin on painottunutta. Vaikka kirjailijoita tulee maantieteellisesti ja sosioekonomisesti eri ryhmistä, kirjailijakuntaa yhdistää se, että kirjailijat ovat lukevia ihmisiä.

Näppituntumalta kuvittelen, että debytoivien kirjailijoiden taustat eivät ole yhtä moninaisia kuin joinakin menneinä vuosikymmeninä. Useat nuoret esikoiskirjailijat ovat opiskelleet kirjallisuutta tai kirjoittamista, käyneet lukion ja saaneet humanistisen koulutuksen. Työkokemus on voinut kertyä kulttuuri- ja media-alan silpputöistä ja muista sekalaisista pätkistä.

Saatoin tulla kuvanneeksi, millainen itse olin vuonna 2000 esikoisteokseni ilmestyessä.

Poikkeuksia on – paljon ja onneksi –, mutta lukeminen ja intohimoinen suhde kirjallisuuteen yhdistää kirjailijakuntaa. Jos paloa kirjoihin ei ole, ei ole valmis tekemään sitä työtä, minkä kaunokirjallisen teoksen aikaansaaminen vaatii. Se olisi täysin mieletöntä!

Esseessään Leppä siteeraa brittisosiologia Beverley Skeggsiä: keskiluokka määrittelee itsensä luomalla sosiaalisen etäisyyden työväenluokkaan korostamalla esimerkiksi kulttuuripääomaansa.

Kohtuullisesti mutkia oikoen: kulttuurin harrastaminen kuten lukeminen on (uutta?) ”keskiluokkaisuutta” määrittävä piirre. Jos näin on, jo määritelmällisesti ”alaluokka” ei juuri lue kaunokirjallisuutta. Tässä ad hoc -määritelmässäni luokka ei määräydy ansiotason vaan elämäntapojen – kuten harrastusten ja arvojen – kautta.

Ei ole pelkästään määritelmällinen kikka väittää, että suuri osa kirjailijoista kuuluu kulttuuri-ihmisiin. Jos kirjailijakunnan arvot löisi arvoja arvioivaan tietokoneohjelmaan ja vertaisi niitä vaikkapa Suomen kansan keskimääräisiin arvoihin, kirjailijakunnan pisteet luultavasti painottuisivat johonkin kohtaan kuvaajaa. Kirjailijakuntaa keskimäärin ja tilastollisesti ”kiinnostavat kysymykset” eivät kata kaikkia kansalaisia. Kirjailijan kokemusmaailma on toinen kuin keskimääräisen kansalaisen – keskimääräinen kansalainen ei esimerkiksi ole kirjailija ja ilmaise itseään kirjoittelemalla keksittyjä tarinoita.

Eri asia sitten on, kuinka saataisiin kirjailija, joka tulee taustasta, jossa ei lueta, ja joka kirjoittaisi ihmisille, jotka eivät lue. Tarvittaisiinko häntä ja kuka hänen kirjojaan lukisi?

Eri asia on myös se, onko reilua redusoida kirjallisuus aiheiden käsittelyksi. Minusta kirjallisuus on paljon muutakin kuin runon, novellin tai romaanin aihe.

Reunamerkinnöistä huolimatta Lepän esiin nostama kysymys on aiheellinen. Sitä sietää pohtia laajemmin, siitä sietää väitellä.