Kevään ja veden runoilijan Otto Mannisen elämäkerta ilmestyi yli 60 vuotta kustannussopimuksen solmimisen jälkeen

6.12.1952 ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä julkaistiin aukeaman mittainen katkelma Toivo T. Kailan juuri valmistuneesta käsikirjoituksesta. Kirjan nimeltä ”Tuntematon Otto Manninen ‒ Muistelmia” kerrottiin ilmestyvän ”ensi vuoden puolella”.

Ilmestymättä jäi, ja ilmeisesti käsikirjoitus on kadonnut. Näin arvelee yksi nyky-Suomen parhaista Mannis-tuntijoista, Mannisen runokäsikirjoituksista väitellyt Hanna Karhu väitöskirjassaan Säkeiden synty ‒ Geneettinen tutkimus Otto Mannisen runokäsikirjoituksista (Helsingin yliopisto, 2012).

Maineensa huipulla olleesta Paavo Nurmesta fanikirjan jo vuonna 1925 kirjoittanut Kaila kuoli vuonna 1961, eikä Mannis-käsikirjoituksesta ole jäänyt historiaan kuin pieniä jälkiä ja johtolankoja.

Kaila ei kuitenkaan ollut 1950-luvun ainut Mannis-elämäkerturi. Suomalaisen kirjallisuuden monipuolinen vaikuttaja oli kuollut vuonna 1950, ja elämäkerralle oli tarvetta ja tilausta.

Vuonna 1959 Pentti Lyly ja Mannisen kustantajana toiminut WSOY allekirjoittivat kustannussopimuksen Otto Mannis -elämäkerrasta. Lyly tunsi Mannisensa ja WSOY:n, olihan hän toimittanut pian pian Mannisen kuoleman jälkeen Muistojen tie -runovalikoiman (WSOY 1951).

Sittemmin pitkän uran Helsingin yliopistossa tehnyt Lyly kuoli vuonna 2004. Mannis-elämäkertaa ei ilmestynyt sen paremmin kuin Mannis-aiheista väitöskirjaakaan.

Lylyltä jäi kuitenkin arkisto, siihen laaja ja monipolvinen elämäkäsikirjoitus. Mannis-entusiastit Hanna Karhu ja Tellervo Krogerus ovat tehneet suuren ja arvokkaan työn muokatessaan huomautuksineen paririisisen paperipinon pohjalta teoksen, joka on saanut nimekseen ytimekkäästi Otto Manninen, alaotsikoltaan ”Säkeiden runoilija” (Ntamo 2022).

Lylyä selvästi vaivasi samankaltainen perfektionismi kuin tutkimuskohdettaan, joka paranteli runoja ja suomennoksia kerta toisensa perään.

Vaikka Karhu ja Krogerus ovat lyhentäneet ja toimittaneet teosta kirveen kanssa, Ntamon kustantamassa teoksessa on kolmesataa paljon tekstiä imevää sivua.

Otto Manninen on siten kauan kaivattu Otto Mannis -elämäkerta SKS:n julkaisemisen Mannisen ja Anni Swanin ja heidän perheidensä kirjeenvaihtovalikoimien rinnalle. Täydellinen Mannis-biografia se ei ole, sillä Lylyn tarkastelu ulottuu käytännössä Mannisen esikoiskokoelmaan Säkeitä (WSOY 1905) asti.

Toisaalta Mannisen kirjallisen toiminnan säikeistä valtaosa oli alkanut ja elänyt ennen Säkeiden julkaisua, sillä Manninenhan päkisti esikoiskokoelmansa ulos vasta riutuessaan lemmentuskissa Anni Swanin annettua hänelle rukkaset toistakymmentä vuotta eri tavoin jatkuneen heilastelun jälkeen.

Näin Lyly pääsee käsittelemään esimerkiksi Mannisen työtä suomentajana (käsittelyajanjaksolla lähinnä Runeberg ja Heine), kriitikkona, Valvoja-lehden keskeisenä toimijana ja Suomen kirjailijaliiton aktiivina. Ajanjaksolle osuu myös suomalaisen runouden kehittymisen kannalta keskeisimmät ystävyyden vuodet Eino Leinon kanssa, muun muassa maaginen vuoden 1903 ”Helkavirsikesä” ja kaverusten jakamien Runeberg-suomennosten vaiheet.

Käsitellyksi tulee myös Mannisen Valvojaan kirjoittama ylistävä arvostelu Leinon Helkavirsistä (Otava 1903). Lyly ei juuri käsittele sen luonnetta ajalleen tyypillisenä kaverikehuna vaan aivan oikein nostaa esiin Mannisen uraauurtavat havainnot Leinon runouden kehityksestä. Manninen ikään kuin selitti lukevalle kansalle Helkavirsien arvon.

Kiinnostava ja minulle uusi asia on Mannisen kiinnostus kuvataiteita kohtaan. Hän oli taitava ihmispäänpiirtäjä ja oli ilmeisesti haaveillut taidemaalarin urasta. 1900-luvulla kosketusta kuvataiteisiin tuli taiteilijaystävien kanssa. Mannisella ja hänen vaimonsa Anni Swanin siskon miehellä Eero Järnefeltillä oli jopa yhteinen vene, jolla he seilasivat Puulalla.

Manninen osti ilmeisesti keväällä 1901 kameran ja kuvasi innokkaasti ihmisiä. Joulukuun 1902 lopussa Swanille lähettämänsä kirjeen Manninen on allekirjoittanut ”Den rejsende Fotograf”.

Näyttävään neliöformaattiin taitettu teos on kuvitettu pääosin Mannisen itsensä ottamilla valokuvilla, jotka tosin esittävät niukahkoa henkilöjoukkoa eri vuosina otetuissa kuvissa.

Suomen kirjallisuuden valokuvaston korkeimmalle hyllylle kuuluu esimerkiksi kuvapari, jonka toisessa kuvassa Manninen on kuvannut luonaan Kangasniemellä visiitillä olleen Eino Leinon ja toisessa Leino Mannisen. Siisteistä vaatteista oli ilmeisesti pulaa, sillä runoilijoilla on kuvissa sama solmio.

Lyly lukee ja tulkitsee Mannisen tuotantoa hänen elämäänsä vasten. Lukutapa on elämäkerturille ilman muuta perusteltu ja monien runojen syntyajankohdat pääteltävissä. Biografinen lukutapa ei tietenkään väitä, että runot supistuisivat vain partikulaariseen. Partikulaarisuus ei sulata pois universaalisuutta.

Kirjan analyysien myötä suosikkirunojeni joukkoon kohosi surumielinen, rekilaulumainen ”Pellavankitkijä”:

”Muien paioiksi pellava kasvaa, / minä vaan sen kitken. / Muien iloiksi iloan, / mut itsekseni itken. // Katselen päivän laskua, / ja kaunis on pilven rusko. / Ennen minä uskoin, mitä minä uotin, / nyt en enää usko. // Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka / kullassa ruskotelkoot. / Toivot on turhia, vaikka ne kuinka / onnea uskotelkoot.”

Mannisella on ollut teknisen taiturin maine. Hän riimitteli ristiin useilla kielillä ja useilla tavuilla. Monet hänen runoistaan tuntuvat viimeistellyn kliinisiltä. Panu Rajala Eino Leino -elämäkerrassaan Virvatuli (WSOY 2017) äityy kirjoittaman Mannisen ”perfektionistisesta tavasta hioa runonsa miltei hengiltä”.

Lylyn taustoitus tuo runoihin hengen. Hän paljastaa cooliksi tekeytyvän nuoren miehen itkevän sydämen.

Ja niin, Manninen tosiaan kirjoitti joutsenten lisäksi huomattavan paljon keväästä ja vedestä.