Kertojan ääni
On romaaneja, jotka eivät tarvitse kuin kertojan. Kun kirjailija on löytänyt kertojan, kertoja vetää lopun perässään itsestään, ja työntää, puskee ehkä nopeammin kuin kirjoittaja ennättää kirjoittaa. Sellainen kertoja on aarre. Kirjailijan tehtäväksi jää kuunteleminen ja muistiin merkitseminen.
Loistava kertoja kannattelee romaania. Hyvä tarina ei ole niin tärkeää kuin se, että se on kerrottu hyvin. En ole juoni- vaan kerrontavetoinen lukija.
Hyvää kertojaa on nautinnollista lukea. Loistavaa ei voi olla lukematta. Loistava voi olla myös kertojanääni, joka ärsyttää, ja ollakseen loistava kertojan ja samalla hänen äänensä tulee herättää lukijassa tuntemuksia myös vastaan.
Tietokirjassa tilanne on toisenlainen. Tietokirjan, vaikkapa elämäkerran, kerronta oletetaan neutraaliksi eikä lukuasento suo tekijälle vastaavia vapauksia kuin romaani, jossa on selvästi fiktiivinen kertoja. Tietokirjaa luetaan useimmiten asian, ei kerronnan vuoksi.
Sovinnaisesta ja oletetusta neutraalista kertojanäänestä poikkeaminen niin kauno- kuin tietokirjassakin on riski. Fiktiossa kirjailijan ja lukijan sopimukseen kuitenkin kuuluu, että kertoja on fiktiivinen konstruktio, kun taas tietokirjan kertoja samaistuu kirjailijaan. Siksi fiktiossa kertojalla on laajemmat liikkumavapaudet.
Miksi näitä mietin? Siksi, että olen Juice-fani ja olen odottanut Antti Heikkisen Juice-elämäkertaa Risainen elämä siitä asti, kun näin kirjan kustantajan ennakkotiedotteessa. Olen lukenut monia Juice-kirjoja, joista esimerkiksi Harri Rinteen Juice on [Juice Off] -kirjan ahmin suunnilleen seisaaltani, mutta Heikkisen kirja tökkii.
Miksi?
Siksi, että en pidä elämäkerran kertojan äänestä, joka eläytyy, katsoo kohdettaan ylhäältä isämäisesti, hakeutuu historiallisten henkilöiden asemiin. Tekee elämäkerrasta fiktiota. Tällaisista kirjoista voi huumaantua, jos hulahtaa mukaan kirjailijan luomaan maailmaan, mutta tällaisia kirjoja voi vihata siitä syystä, että kokee itselleen myytävän fiktiota faktana.
Toki kirja tökkii myös siksi, että kertovan tekstin sekaan on upotettu haastattelupätkiä, joissa on kaiketi autenttisuuden nimissä haettu puheenomaisuutta: murteelliset repliikit on kirjoitettu murteenomaisesti. Se kyllä toimii, mutta autenttisuuden nimissä kirjaan on päätynyt toistoa jos kohta myös vastakkaisia mielipiteitä. Haastattelupätkien julkaiseminen on perusteltua siksi, että kirjoittaja ei ole tutkija, joka itse ottaisi kokoavan kannan vaan antaa muistelijoiden muistella omat näkemyksensä, joista lukija saa tehdä synteesin.
Veikkaan silti, että monet kymmenistätuhansista Heikkisen Juice-kirjan lukijoista harppovat tekstiä. Heikkinen ei ole kirjoittanut kirjaa, joka olisi tarkoitus lukea alusta loppuun vaan teoksen, josta lukija poimii häntä kiinnostavat palat. Eikä siinäkään mitään. Onhan nyt taas dokumentoitu lisää Juice Leskisen elämää ja uraa. Monta vuosikymmentä myöhemmin tällaista aikalaishaastatteluihin nojaavaa kirjaa ei olisi voinut tehdäkään.