Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Keltainen

Blogit Kirjailijan päiväkirja 24.4.2014 09:21
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Keltainen kirjasto on Suomen vahvin kirjasarjabrändi. Vaikka brändistä puhuminen on monelle kirjallisuusihmiselle vastenmielistä, Keltsun kohdalla se ei ole ontto sana, tehtyä puleerausta, vaan ansaittu taitavalla kirjavalinnalla – kirjascoutauksella – kuudenkymmenen vuoden aikana.

Kun Keltainen kirjasto perustettiin, se oli uranuurtaja. On liioittelua sanoa, että Keltainen kirjasto olisi 1950-luvulla ryhtynyt tuomaan laadukasta nykykäännöskirjallisuutta Suomeen, mutta on siinä totta toinen puoli. Keltaisen kirjaston kirjailijoita ovat Ernst Hemingway, Italo Calvino, James Joyce, John Steinbeck, Günter Grass. Tarvitseeko listaa vielä jatkaa?

On Keltainen kirjasto myös taitavaa brändinhallintaa. Kirjan keltainen kansi ja suojapaperin ylä- ja alareunaa linjaavat keltaiset nauhat ovat erottuva tunnus, huomioväri sama kuin iltapäivälehtien lööpeissä ja Stockmannin alennuspäivillä. Monessa kotikirjahyllyssä, minullakin, Keltainen kirjasto on omalla hyllyrivillään erossa muista kirjoista. Useassa antikvariaatissa on osastoluokituksena ”Keltainen kirjasto”. Keltaisen kirjaston kirjojen hinta on hyvä tapa päästä selville antikvariaatin hintatasosta.

Keltainen kirjasto on hämmentävällä tavalla siihen kuuluvia kirjoja määrittävä käsite, vaikka kustantamosarjan kirjavalinta on käsittääkseni hyvin pragmaattista: Tammen laadukas käännöskirjallisuus julkaistaan keltaisissa väreissä. Sarja pitää sisällään hyvin erilaisia kirjoja ja varsinkin alkukaudella hyvin kirjavia suomennoksia, mutta keltainen nauha pitää sisällään lupauksen kirjallisuuden harrastajalle: tämä kirja saattaisi kiinnostaa minua.

Minusta(kin) tuntuu, että brändiä käytetään väärin ja Keltsuun on alettu kelpuuttaa kirjoja, jotka eivät siihen kuuluisi. Kriteerit ovat höltyneet kaupallisuuden tähden!

Kyse voi olla perspektiiviharhasta.

Keltaisen kirjaston keräilijät ovat oma kirjallisuudenharrastajien rotunsa. Keltsu on kulttuurikeräilykohteena parempi kuin postimerkit, sopivan haastava mutta ei mahdoton. Keräilijä osaa kertoa, missä vaiheessa kannen materiaali muuttui huonommaksi tai ainakin halvemmaksi ja milloin kansipaperista tehtiin kestävämpi.

Tosiharrastaja saattaa järjestää keltaiset kirjat ilmestymisjärjestykseen, onhan jokaisen kirjan lopussa juokseva numerointi siihen asti ilmestyneistä teoksista. Erikoistapauksia ovat uudet suomennokset. J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa ilmestyi Pentti Saarikosken suomentamana Keltaisen kirjaston numerona 33, Arto Schroderuksen kymmenen vuotta sitten ilmestynyt suomennos numerona Suomen puhelinmaatunnuksen mukaisesti 358:na.

Kun tänään Bonnier-talossa nostetaan malja 60-vuotiaalle Keltaiselle kirjastolle, vieraita on pyydetty pukemaan ylleen jotain keltaista. Pukukoodi sulkee solmion pois, joten ajattelin hankkia yksivärisen keltaisen taskunenäliinan, jotta minustakin tulisi hetkeksi Keltaisen kirjaston markkinoija ja värintunnustaja. Kolme Helsingin keskustan kauppaa kiersin, turhaan. Eilisiltana askartelin modernin taskunenäliinan Lumia-puhelimesta. Kun taskuun laittaa kaksi talouspaperiarkkia, puhelin pilkistää taskusta ohuena raitana.

Puhelimenihan on tietenkin keltainen, niin kuin kirjastonikin.