Kari Hotakainen ottaa ihmisen osan
Haistan pelon.
Mies on paljon vartijana. Häneen on luotettu, häneen on satsattu, ja häneltä odotetaan suuria. Koko Suomen kansa arvostelisi hänen tekemisiään.
Eikä hänellä tunnu olevan työkalua, jolla pystyisi voittamaan.
Mies, jonka näen, ei ole Kimi Räikkönen vaan Kari Hotakainen.
Muotokuvan kirjoittaminen Kimi Räikkösestä oli Kari Hotakaiselle uudenlainen työ. Hän on kirjoittanut lehtijuttuja, mutta kirjamuodossa hänen tuotantonsa on tähän asti rajoittunut fiktioon: lyriikkaa ja proosaa lapsille, nuorille ja aikuisille.
Kimi Räikkösen tarina on namupala. Kiinnostava persoona, kuin suoraan romaanista tai elokuvasta paitsi että monitahoisempi. Myyntipotentiaali mahtava. Kirja pelastaisi kustantamon talouden.
Mutta materiaalia ei tahdo irrota. Formulakuski on kiireinen ja suo haastatteluhetkiä niukasti. Silloin kun vastaus ei ole lehdistötilaisuuksista tuttua niukkuutta, nauhurille tallentuu sekavia ajatuskulkuja.
Kilvanajokihojen aika on kallista.
Valuuko koko hanke kuin jarrunesteet asfaltille?
En tiedä, pelottiko Hotakaista. Kauhistuttiko häntä, kuinka hän kokkaisi niukoista ja yhteismitattomista raaka-aineista kirjan, jota ladottaisiin marketeissa piimäpurkkien ja keskiolutkeissien viereen? Eikä aikaakaan ollut tuhlattavaksi.
Pelon haistan. Jos haastateltavat olisivat äityneet tekemään pohjatyöt, tulemaan nauhurin ääreen valmistautuneina ja tuoneet kirjailijalle pallon hyökkäyspään maalialueelle, olisi luultavasti tullut erilainen kirja. Sellainen, jossa on kaari alusta loppuun, tiivistyneitä tuokiokuvauksia, herkullisia aistivoimaisia tunnetiloja, timanttisia detaljeja.
Ehkä sellainen kuin David Lagercrantzin Zlatan Ibrahimovic -elämäkerta, johon Hotakaisen hanketta on verrattu.
Ei tullut. Tuli kirja, johon kertoja kirjoittaa vahvasti itsensä mukaan. Kertoja ihmettelee formulamaailman kohtuuttomuutta, pelkää Räikkösen kyydissä istuessaan, kuvailee Ferrarin suhtautumista mieheen, jolla ei ole punaista takkia.
Sen sijaan että elämäkerturi etäännyttäisi itsensä, Hotakainen ottaa hoidettavakseen ihmisen osan. Hän esiintyy formuloista vähän tietävänä, koomisena hahmona, joka ihmettelee lukijan kanssa ja lukijan puolesta.
Ratkaisu ei ole lainkaan ennenkuulumaton. Kun Pentti Saarikoski kirjoitti Eino Leinosta Legenda jo eläessään -sarjaan, tulos näyttää enemmän Saarikoskelta kuin Leinolta. Tai kun Anja Snellman kirjoitti kirjan Harry Harkimosta, hän otti samanlaisen position kuin Hotakainen.
Kirjailijalta jopa saatetaan odottaa itsensä näkyväksi kirjoittamista. Niin Hotakainen kuvailee kulissit, joissa hän haastattelee fysioterapeutti Jukka Viitasaarta sen sijaan että poimisi tämän haastattelusta elämäkerran kannalta relevantin informaation. Ratkaisu näyttää ja nostaa esiin paitsi kirjan nimihenkilön myös hänen lähipiiriään.
Samalla se tekee teoksesta matkan Kari Hotakaisen kyydissä. Matkanteko on rauhallisempaa kuin Räikkösen toimiessa kuskina.
Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjassa on muitakin standardielämäkerrasta poikkeavia kerrontaratkaisuja. Esimerkiksi yhteen lukuun on koottu eri henkilöiden kertomia lyhyitä kommellustarinoita, joista useaan alkoholilla on ollut osuutta, ja bonusraidaksi on kerätty Kimi-sitaatteja.
Onko käynyt niin, että kirjailija ei ole kiireen ja paineen alla saanut tarinoita uppoamaan kertovaan tekstiin, joten ne on vain lyöty peräjälkeen, sillä säälihän hyviä juttuja olisi ollut jättää pois kirjasta?
Sama se, ratkaisu toimii, luultavasti paremmin kuin A:sta B:hen sulavalinjaisesti etenevä elämäntarina. Se, onko välttämättömyydestä tehty hyve, on toissijaista.
Hotakainen käyttää kirjallisia muotoja ennakkoluulottomasti. Harva elämäkerta muuttuu kesken kaiken eläinfaabeliksi. Kieli on tunnistettavaa Hotakaista, parhaimmillaan Hotakaista parhaimmillaan. Tyyliin iskua lyövät lyhyet virkkeet, paradoksit ja miltei maneeriksi yltyvä mieltymys vastakohtiin.
Sitä on nautinnollista lukea, niin kuin odottaa sopikin.