Koko kansan Presidentti ei ole kenenkään
Taide ei ole enemmistön tyranniaa.
Taide ei ole enemmistön tyranniaa. Se, minkä on ajateltu sopivan kaikille, ei sovi kenellekään.
2010-luvulla on nähty kiinnostavia poliittisia draamasarjoja. Tanskalainen Vallan linnake ja yhdysvaltalainen House of Cards tuntuivat siirtäneet poliittisen tv-draaman uudelle tasolle. Niiden myötä odotukset Ylen Suomi 100 -juhlasarjaa Presidenttiä kohtaan olivat korkealla.
Kohtuuttoman korkealla.
Presidentti ei ole Suomen Vallan linnake. Se ei ole poliittista draamaa vaan Valtioneuvoston linnaan siirretty TV2:n maaseutusarja.
Olen katsonut kolmena peräkkäisenä iltana kolme Presidentin ensimmäistä jaksoa. Neljättä en taida enää katsoa, sillä en keksi, miksi katsoisin.
Presidenttiä on ensimmäisestä osasta alkaen vaivannut se, etten tiedä, mitä seurata. Sarjassa viritetään paljon juonilinjoja ja potentiaalisia kiinnostuksen kohteita (kuinka solmioton presidentti pärjää virassaan, milloin ja miten hänen ja pääministerin seksisuhde paljastuu, kuinka puheenjohtajakamppailu etenee, kuka vuotaa sisäpiirintietoja ja niin edelleen). Yksikään niistä ei kuitenkaan nouse ylitse muiden. Katsojana jään tuuliajolle: mikään ei oikein kiinnosta.
Presidentin kanssa kohtaamistaan ongelmista on kirjoittanut myös muiden muassa Leena Virtanen Helsingin Sanomien kolumnissaan.
Vallan linnake on malliesimerkki sarjasta, jossa on tuotantokauden mittaiset suuret linjat mutta jonka jokainen jakso muodostaa itsenäisen kokonaisuuden. Katsoja voi seurata henkilösuhteiden kehittymistä jaksojen yli, kun taas jakson sisäinen fokus on rajatussa ongelmassa, joka viritetään jakson alussa ja joka ratkeaa jakson lopussa. Kullakin jaksolla on oma, vahva juonensa. Sitä on helppo ja kiinnostava seurata.
Kaiken lisäksi Vallan linnakkeen jakson sisäiset draamat muistaakseni liittyvät läheisesti politiikkaan. Yhden jakson aihe saattaa olla vaikkapa Grönlannin asema. Sen ympärille on rakennettu juonellinen kokonaisuus.
Tällöin politiikka on keskiössä ei vain kulissina niin kuin Presidentissä. Poliittinen tv-draamasarja on poliittista tv-draamaa juuri siksi, että se saa käyttövoimansa politiikan kuvioista, kiemuroista ja jännitteistä.
Presidenttiä katsoessani minua on vaivannut myös epäuskottavuus. Samuli Edelmannin hyväksyn Suomen epämuodolliseksi presidentiksi, samoin muut henkilöt rooleihinsa. Sen sijaan roolihahmojen replikointi haraa vastaan.
Asiakysymysten taustoittaminen vaatii tietenkin taustoittavaa dialogia. Käsikirjoittajat ovat hakeneet uutisista tuttuja sanoja, jotka luovat uskottavuuden tuntua. Ehkä tv-sarjassa pitää tiuskia ja kinastella kaiken aikaa, koska ”se tuntuu dramaattisemmalta”.
Silti: en usko. Kun en usko, en nauti.
Kun kirjoitin Erottaja-finanssitrilleriä, mietin paljon sitä, kuinka tuoda potentiaalisesti vaikeat finanssikriisin tapahtumat ja taustat esiin niin, että lukija saa juonen seuraamisen kannalta riittävät tiedot ilman epäuskottavaa yliselittämistä. Valintani oli olla nöyristelemättä. Erottajaa ei ole kirjoitettu kaikille.
Tietoisesti ripottelin Erottajan henkilöiden puheeseen puoliksi englanninkielistä finanssislangia tapetiksi luomaan oikeaa väriä. Aivan viime aikoinakin olen saanut lukea, kuinka lukija on heittänyt kirjan nurkkaan, koska ei halua lukea sellaista kieltä.
Tuollainen palaute ilahduttaa. Miksi kirjoittaisin finanssimaailmasta lukijoille, joita finanssimaailma ei kiinnosta? Eikö ennemminkin kannata täräyttää kovaa niitä kohden, joita se kiinnostaa?
Kirjallisuudessa fokusoituminen on tietenkin helpompaa kuin isolla tv-kanavalla. Romaanin tavoitteena ei ole miljoonayleisö Suomessa vaan täräyttävä lukukokemus muutamille tuhansille tai kymmenilletuhansille.
Ehkä Yleisradion kannattaisi fokusoitua rohkeammin. Tv-draama ei – ainakaan pirstaloituneiden yleisöjen aikana – ole näppylähanska, jossa yksi koko sopii kaikille.