Kannattaako uskoa tietokirjan kertojaan? – Kaksi tapaa kirjoittaa kirjallisuushistoriaa
Olen lukenut päättyvän vuoden aikana kaksi omalla tavallaan tärkeää kirjaa, jotka ryhmittelevät kirjallisuutta ja pyrkivät ymmärtämään kirjallisuuden kehityskulkuja. Sellaisia teoksia tavataan kutsua kirjallisuushistorioiksi.
Paula Arvas ja Voitto Ruohonen käyvät Alussa oli murha -kirjassaan (Gaudeamus, 2016) läpi rikoskirjallisuuden vaiheet 1800-luvulta nykyhetkeen. Kansainvälisiin tutkimuksiin ja muihin auktoriteetteihin viitaten he rakentavat loogisen kertomuksen rikoskirjallisuuden kehityksestä. He suhteuttavat kirjallisuutta yhteiskuntaan, analysoivat päähenkilöitä ja niin edelleen.
Alussa oli murha sopii täydellisesti yhteen kaiken sen kanssa, mitä olen tiennyt dekkareista. Se ei hämmennä kuvaa vaan vahvistaa ja ennen muuta täydentää sitä ja siten lisää lukijan – siis minun – tietoa. Arvasta ja Ruohosta on helppo uskoa. He ovat asiantuntevia ja luotettavia. Ei tee mieli tapella vastaan. Kirjaa lukiessaan kokee saavansa punnittua ja tasapuolista tietoa rikoskirjallisuudesta.
Tyystin toisenlainen teos on Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla (Siltala, 2016), joka on alaotsikoitu ”Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa”. Jo alaotsikon partitiivimuodollaan teos kertoo, että tarjolla ei ole kokonaisnäkemystä vaan jollain tapaa lisä- tai hajalehtiä.
Vaikutelma syvenee kirjan sivuilla. Eskelinen asettuu paikoin räyhäkkääseenkin oppositioon suhteessa vakiintuneeseen kirjallisuushistoriakäsitykseen. Teoksen alkupuolella se tarkoittaa hoentojen perusteltua kyseenalaistamista, loppupuolella pamflettimaisia hyökkäyksiä harhaoppisia vastaan.
Eskelinen tekee tyylillään selväksi, ettei tässä kerrota totuutta vaan näkemys. Teos lisää lukijansa tietoa mutta toisella tavoin kuin Alussa oli murha. Toinen haastaa, toinen vahvistaa. Toinen kyseenalaistaa aiemman näkemyksen, toinen lisää ja vahvistaa sitä.
Hieman kärjistäen toisessa teoksista on luotettava, toisessa epäluotettava kertoja. Vähemmän kärjistäen ja käsitteellisesti täsmällisemmin: Eskelisen teoksen sisäistekijä tekee itsensä näkyvämmäksi.
Kertojasta ja sisäistekijästä on tapana puhua lähinnä kaunokirjallisuuden yhteydessä, mutta yhtä hyvin käsitteitä voi käyttää tietokirjallisuudesta puhuttaessa. Se auttaa myös muistamaan, että tietosanakirjamaisestikin kirjoitettu teksti on aina tulkinta. Vaikka kertoja (tai sisäistekijä) ei tee itseään näkyväksi, hän on olemassa.
Vaikka kumpikin teos käsittelee rajaamaansa kirjallisuushistoriaa, teoksina ne ovat kaukana toisistaan. Alussa oli murha muistuttaa vaikkapa luonnontieteen ilmiöitä avaavaa tietoteosta, Raukoilla rajoilla -teosta on luonteva verrata vaikkapa esseekokoelmaan.