Kaksi kuvaa Aino Marsio-Aallosta ja hänen maineikkaasta miehestään
Alvar Aallon kasvokuva oli viidenkymmenen markan setelissä. Aino Aalto muistetaan helposti pinottavista juomalaseista.
Vaikkei todellisuus aivan näin kärjistetty olekaan, Aino Marsio-Aalto oli pitkään lähinnä ”rouva Alvar Aalto”. Tilanne on muuttunut vuonna 2004 ilmestyneestä Arne Heporaudan toimittamasta Aino Aalto -kirjasta alkaen, erityisesti viime vuosina, jolloin maailmalla ja meilläkin on etsitty valokeilaan naisia, jotka ovat jääneet patriarkaalisessa maailmassa ja historiankirjoituksessa miesten varjoon.
Suomen tietokirjailijoiden entisen toiminnanjohtajan Jukka-Pekka Pietiäisen taannoisen selvittelyn mukaan Alvar Aalto on se suomalainen, josta on kirjoitettu eniten kirjoja – enemmän kuin Suomessa kirjojen kohteeksi vuodesta toiseen nousevasta C. G. E. Mannerheimista tai kansainvälisestä soittolistasuosikista Jean Sibeliuksesta.
Siksikään ei ole lainkaan kohtuutonta, että tänä syksynä Aino Aalto -kuva täydentyy ainakin kahden kirjan voimin.
Jari Järvelän romaanissa Aino A. (Tammi 2021) Aino Aalto pääsee osaksi aikaa minäkertojaksi, ja näissä osissa Järvelä on räiskyvimmillään.
”Kaikki minkä minä suunnittelin, oli yhden nukutun yön jälkeen hänen suunnittelemaansa. –– Minulla oli etuoikeus soittaa hänelle flyygeliä. Minulla oli etuoikeus tuoda Suurelle Arkkitehdille iltaisin tohvelit ja sytyttää piippu ja rientää nyrjähtäneestä nilkastani välittämättä puhelimeen kun se soi ––”, Järvelän ”Aino Aalto” avaa pelin.
Aino A. edustaa biofiktioksi nimettyä kirjallisuutta. Biofiktiossa kerrotaan todella olemassa olleista ihmisistä mutta enemmän tai vähemmän mutta joka tapauksessa jonkin verran fiktiivisesti.
Romaani on luonteensa mukaisesti kirjailijan tulkinta kohdehenkilöstä. Järvelä tekee Aino Aallosta kiukkuisen taiteilijan, joka kertoo kertomasta päästyään, kuinka hän on suunnitellut miehensä nimiin laitetut rakennukset siinä missä huonekalutkin.
Samalla Aino Aalto uhkaa luiskahtaa sivuhenkilöksi romaanissa, jolle on annettu hänen nimensä, sillä se, mitä Aino Aallosta kerrotaan, keskittyy paljolti siihen, kuinka Aino reagoi miehensä eriskummallisiin tekemisiin ja kuinka hän joutuu siivoamaan miehensä sotkuja. Alvar Aalto kiipii pääosaan.
Viha ja sen sukulaistunteet ovat kirjailijalle kiitollisia, sillä vihan vallassa verbaliikka kukoistaa. Kerronta-asetelma on hykerryttävä ja tarjoaa mahdollisuuden monenmoiseen ilotteluun. Aino A. onkin yksi taitavan huumorin kirjoittajana tunnetun Järvelän hauskimmista teoksista.
Järvelän teos on tehty romaanin ehdoilla. Luultavasti totuudenmukaisemman kuvan Aino Aallosta ja hänen ja hänen miehensä pari- ja työsuhteesta antaa Heikki Aalto-Alasen Rakastan sinussa ihmistä (Otava 2021), alaotsikoltaan ”Aino ja Alvar Aallon tarina”. Aino Aalto oli Aalto-Alasen äidin äiti.
Rakastan sinussa ihmistä pohjautuu paljolti Aaltojen kirjeenvaihtoon, joka skannattiin Virpi Suutarin viime vuonna valmistunutta Aalto-dokumenttielokuvaa varten. Arkisia asioita sisältävissä kirjeissä välkkyy yhteinen huumori, lämpö ja rakkaus.
Pariskunnan työtä ja yhteistyötä Aalto-Alanen kuvaa esimerkiksi kertoessaan kilpailusta, jolla etsittiin Suomen paviljonkia New Yorkin maailmannäyttelyyn.
”Kaikkiaan kilpailuun jätettyjä ehdotuksia oli kolme: kaksi Alvarin ideoihin perustuvaa oli viimeistelty toimiston arkkitehtien kanssa, minkä lisäksi Aino oli tehnyt yksin oman ehdotuksensa. Näille töille tuli kilpailussa kolmoisvoitto. Lopullinen rakennettu paviljonki oli yhdistelmä sekä Ainon että Alvarin ehdotuksista: Alvarilta tuli ’häpnaadi’ ja Ainolta se, mikä teki paviljongista hyvän ja toimivan”, Aalto-Alanen kirjoittaa.
Hän palaa asiaan teoksensa loppusanoissa.
”Taidehistorioitsijat keskustelevat nykyään siitä, mikä oli Ainon merkitys Alvar Aallon arkkitehtuurille: mitkä asiat ovat Ainon aikaansaannosta, mitkä puhtaasti vain Alvarin, ja mitä Alvar Aallosta olisi tullut ilman Ainoa. Minulle näillä kysymyksillä ei ole suurta merkitystä. On selvää, ettei Alvar Aallon lahjakkuus ollut Ainosta riippuvaista, ja hän kykeni luomaan uusia mestariteoksia tulevinakin vuosina. Niistä olisi voinut tulla toisenlaisia, ehkä parempia, ehkä huonompia, jos Aino olisi ollut niiden tekemisessä mukana.”
Aino ja Alvar Aallon kirjeenvaihto päättyy siihen heidän yhteinen elämänsäkin. Aino Aalto kuoli rintasyöpään tammikuussa 1949.
Sairauden pahentuessa vuoden 1948 lopulla Alvar Aalto oli Bostonissa, jonne hän suunnitteli Massachusetts Institute of Technologylle Baker Housena tunnettua opiskelija-asuntolarakennusta. Viestejä vaihdettiin kirjeitse.
Aino Aalto salasi syövän etenemisen ja tilansa heikentymisen Alvar Aallolta. Vasta pariskunnan tytär Johanna, Heikki Aalto-Alasen äiti, kirjoitti isälleen todellisen kuvan Aino Aallon terveydentilasta.
Tyttärensä kirjeen ollessa vielä matkalla Alvar Aalto kirjoitti vaimolleen arkisia asioita. Kaksi päivää myöhemmin, kirjeen saatuaan, hän sähkötti lentävänsä heti seuraavana päivänä Lontooseen ja sieltä ensimmäisellä lentoyhteydellä kotiin.
Aalto-Alanen kuvaa ja kirjeet todistavat näitä vaiheita kyyneleet silmiin nostavan koskettavasti.