Kaikkein keltaisin
Helsingin Sanomat julkaisi viikonloppuna juttukokonaisuuden, jossa oli listattu kuusikymmentä Keltaisen kirjaa. Parasta, tietenkin, koska mitäpä muutakaan olisi kannattanut listata syntymäpäiviään juhlivasta käännöskirjasarjasta.
Viime viikolla parissakin kirjallisessa porukassa listailimme omia Keltaisen kirjaston suosikkejamme. Minulle jäi sellainen mielikuva, että portugalilaisnobelisti José Saramago olisi esiintynyt yhtä useamman kärkikolmikossa. Ei lainkaan huono valinta, vaikkei omaan triooni ylläkään.
Hesarin listalla oli myös oman listani kakkonen, Günter Grassin Kampela. Ykkönen sieltä puuttui. Minulle kaikkein keltaisin on Peter Høegin Kertomuksia yöstä, ensimmäinen Keltaisen kirjaston pohjoismaalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Høeg maalaa pelottavan suurin sanoin pelottavan suurista aiheista. Hän ei istu minimalistiseen estetiikkaan, jossa sana painaa itseään enemmän, vaan hän tuhlailee sellaisia käsitteitä kuin maailman luominen ja koko elämä, astuu varoittamatta pieneen purjeveneeseen ja purjehtii tähtitaivaan alla, kertoo ihmisistä, joille kaikki on mahdollista ja joiden tarvitsee vain valita, mihin mahdollisuuksiin he tarttuvat.
Høeg taiteilee skitsin ja vakavasti otettavan proosan välillä kompastumatta niin kuin taitava balettitanssija. Balettitanssija hän onkin, ajalta ennen kirjailijaksi ryhtymistä.
Tyylitajuni haraa vastaan, kun luen hänen tekstiään, mutta samalla elimistöni nauttii hurmasta, eteenpäin työntävästä voimasta. Høeg on ladannut lauseet potentiaalienergialla, joka luettaessa vapautuu kineettiseksi. Hän kertoo poikkeusyksilöistä, joiden on luontevaa puhjeta puhumaan kuin draamasarjan huippuasianajaja vedotessaan lautamiehistön tunteisiin, tosin sillä erotuksella, että hänen henkilönsä käsittelevät suurempia asioita kuin syyllisyys ja syyttömyys. Henkilöt käyttäytyvät teatraalisesti, luovat esityksiä, ja sen heille sallii. Høeg kertoo vain merkityksellisistä hetkistä. Hän on tiivistänyt arjen avaruuspölyn supernoviksi ja keskittyy niihin.
Høegin tarinoita ei kanna mahdottoman mahdollisuuden eetos vaan kaiken mahdollisen mahdollisuuden eetos. Siinä on olennainen ero. Maaginen pöly kultaa realismin, ja juuri niin päin. Kertomuksia yöstä on fantasiaa olematta fantasiakirjallisuutta.
Samalla teksti on äärimmäisen viihdyttävää olematta viihdettä. Yhden yön kertomukset kuljettavat paikkoihin, joihin tavallisella ihmisellä ei ole pääsyä, ja kun mikään ei tunnu olevan henkilöille mahdotonta ja vielä sanatkin helisevät kuin karusellissa, eskapistisuuden perusmerkit täyttyvät kirkkaasti. Kuitenkin tilanteet, joihin Høeg henkilönsä vie, poikkeavat huimasti paksumattokasinoiden kilinästä ja ironisista vitseistä drinkkilasien äärellä. Høeg ei nimittäin vitsaile. Hän on pelottavan tosissaan. Jyhkeydessään ironiset kuvat vain korostavat niiden vakavuutta.
Muun ohella Høegin kertomuksiin dramaattisuutta luovat tehostetut ajanmääreet: “silloin”, “vain hetkeä aiemmin”, “juuri sinä iltana”… Hän leikkaa tiukasti, jättää kehittelyn ilmaan ja napauttaa väliin karun informatiivisia virkkeitä, jotka putoavat kirjan sivuilta lukijan varpaille. Maagista.
En kirjoita niin kuin Høeg, vaikka haluaisin, haluaisin uskaltaa. Saatan kirjoittaa høeg-lauseen tai kaksi, mutta kolmas jo tuntuu liioitellun sentimentaaliselta minun kirjoittamakseni. Sama ilmiö taikatempuissa: pystyn analysoimaan tempun rakenteen, purkamaan sen paperille, mutta en pysty esittämään sitä itse. Sen sijaan istun katsomossa ja nautin pyörryttävästä maagisuudesta.
P.S. Hesarin ”60 parasta” -juttu muistutti taas, kuinka komeita Keltaisen kirjaston kirjojen kannet ovat. Ne välittävät jotain olennaista kirjasta ja ajastaan ja ovat samalla aikaa kestäviä taideteoksia. Kuka tekisi kansista muistipelin?