Juha Itkonen ja Kjell Westö keskustelevat kuin saunan lauteilla
Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtokirja 7+7 (Otava 2019) ei ole sellainen kirja, joka nostettaisiin esiin listattaessa vuoden parhaita teoksia. Se ei ole korskea romaani, ei maailman taitavasti sanoihin vallitseva runokokoelma tai edes nykyhetkeä selittävä esseeteos.
Kirjeenvaihtokirjat – niitähän julkaistaan harvakseltaan – ovat yleensä julkisuudesta tunnettujen, vastakkaisesti jostain asiasta ajattelevien henkilöiden näkemystenvaihtoa, julkista debatointia.
Kirjailijoidenkin kirjeenvaihtoa on julkaistu, viimeisimmistä mieleen tulee Paul Austerin ja J. M. Coetzeen Tässä ja nyt (suom. Erkki Jukarainen ja Seppo Loponen, Tammi 2013). Tällaisten kirjeenvaihtojen julkaiseminen on helppo leimata rahastukseksi, pyrkimykseksi saada menestyskirjailijoilta myytävää romaanittomaan vuoteen.
Itkosen ja Westön kirjeenvaihto on tehty tietoisesti julkaistavaksi. He aloittavat kirjeiden kirjoittamisen ja jatkavat sitä, koska ovat solmineet kirjasta kustannussopimuksen. Näin kirjeissä kaiken läpinäkyvyyden hengessä kerrotaan.
Kirjailijat ovat selvästi ilmeisesti ennalta sopineet käsittelevänsä aikamme tärkeitä teemoja (kuten ilmastonmuutos, #metoo), henkilökohtaisia asioitaan (suhde vanhempiin, suhde lapsiin) ja kulttuuria (autofiktiovillitys, suosikkimusiikki). Mielenkiintoisimmat pohdinnat kuitenkin vaikuttavat spontaaneilta.
Kiinnostavaa ajatustenvaihtoa kumpuaa esimerkiksi syvistä jäljistä, joita huonot kritiikit painavat kirjailijaan. Huonolla tarkoitan, samoin kuin kuvittelen Itkosen ja Westön tarkoittavan, huolimattomasti ja ilmeisen perusteettomasti kirjoitettua negatiivista kritiikkiä.
Kritiikin negatiivisuushan ei välttämättä tee siitä huonoa. Westö kiittelee ottaneensa opikseen perustelluista kritiikeistä.
Suunnittelemattoman aidolta tuntuvat myös Itkosen muutamat suutahdukset, esimerkiksi kuvaus siitä, kuinka hän Ylen Pyöreä pöytä -keskusteluohjelmassa (Itkonen kuuluu ohjelman vakioääniin) joutui tai pääsi keskustelemaan sosiaali- ja kulttuuriantropologian professorin Sarah Greenin ja sukupuolentutkimuksen professorin Tuija Pulkkisen Helsingin Sanomiin kirjoittamasta mielipidekirjoitusta, jonka Ruben Stiller oli valinnut keskustelunaiheeksi.
”Tärkeintä on ymmärtää, että nuoriin naisiin kohdistuneissa rikoksissa on ennen kaikkea kyse sukupuolesta. Vaikka teot ovat seksuaalisia tekoja, ne ovat ensisijaisesti miesten naisiin kohdistamia sukupuolisen väkivallan tekoja”, Itkonen siteeraa kirjeessään Greenin ja Pulkkisen tekstiä.
Kirjoituksen pohjustama keskustelu oli Itkoselle vaikeaa. Hän ei halua lietsoa epäluuloa ulkomaalaistaustaisia ihmisiä kohtaan, mutta tilastot osoittavat, että tietyistä maista tulleiden turvapaikanhakijoiden olevan yliedustettuja seksuaalirikostilastoissa. Tuntuu ilmeiseltä, että lähtökulttuurissa on sisäistetty täysin erilainen suhtautuminen koko naissukupuoleen (kuin suomalaisessa kulttuurissa).
”Kirjoittajat kieltäytyivät tyystin näkemästä mitään merkityksellisiä eroja eri maiden ja maiden sisälläkin vallitsevien mikrokulttuurien välillä. –– Vallitseeko Suomessa toisin sanoen siis täsmälleen sama patriarkaalinen järjestys kuin Afganistanissa tai Irakissa?” Itkonen kirjoittaa kirjeessään Westölle.
Radio-ohjelman loputtua panelistit jatkoivat keskustelua kahvihuoneessa tavanomaista kiihkeämmin.
”Ymmärsikö Kaarina [Hazard] lainkaan, että kaltaistani juuri äskettäin seitsemän kuukauden isyysvapaan pitänyttä, edellisellä viikolla vaimon ulkomaanmatkan ajan yli viikon ajan neljää lastaan yksin hoitanutta helsinkiläistä perheenisää saattoi jopa jossain määrin loukata, ettei hän edelleenkään suostunut myöntämään minkäänlaista eroa suomalaisen ja afganistanilaisen patriarkaatin välillä?” Itkonen purkaa ja kertoo harpponeensa suuttuneena ulos kahvihuoneesta.
On turha referoida tapausta enempää, sillä se löytyy 7+7:stä sivuilta 263–271. Kyllä, kahdeksalta sivulta. Juuri siinä on kirjemuodon etu: Itkonen ja Westö voivat kirjoittaa asioista perustellun laajasti ilman että kukaan pääsee väliin. Kolumnin merkkimääräraja olisi tullut vastaan.
Tuon kaltaisen moniulotteisen asian käsittely vaatii tilaa ja kantojen esittelyä, jottei se jäisi ohueksi tai toisaalta kärjistyisi puolensa valitsevaksi julistukseksi niin kuin lähes kaikki kannanotot Twitter-mittaistuvassa ”keskustelussa”.
Asiat harvoin ovat mustavalkoisia, ja kirjailijan ammattitauti on toisin ajattelevien ja toimivien ymmärtäminen: kun ammatikseen asettuu erilaisten ihmisten positioihin, ajattelulle ja teoille etsii ja haluaa etsiä selityksiä.
Ennen kuin ennättää piipittää, että ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä tai edusta omaa kantaa, sometuomioistuimen tuomio on heilahtanut: kuulut niihin!
Niin käy jo silloin, jos rientää oikaisemaan keskustelussa esiintyvää ilmeisen virheellistä väitettä. Jos et peukuta jokaisen meidän puolellamme olevan päivityksiä, olet meitä vastaan. Tai jos peukutat väärää päivitystä, olet meitä vastaan. Jotain tällaista Itkoselle kävi Aku Louhimiehen päivityksen kohdalla.
Kirjaa varten kirjoitetut kirjeet ovat paisuneet melkoisiin mittoihin. Ehkä koko prosessi luiskahti raiteiltaan jo alussa, kun kirjeiden kirjoitusvälit revähtivät kuukausiin.
7+7 edustaakin ennen muuta kahden kirjailijan julkista ajattelua, kuitenkin intiimillä ja omakohtaisella twistillä. Itkonen ja Westö päästävät lähelle. 7+7:ssä kajotaan asioihin, joita terveen itsesuojeluvaiston omaavat eivät käsittele julkisuudessa vaan lähinnä saunan lauteilla. Kirjailijoiden keskustelua on helppo ja kiinnostava seurata luettuna tai äänikirjana, jossa kumpikin kirjailija lukee itse oman osuutensa.
Tunnen kummankin kirjailijan yli viidentoista vuoden takaa, mikä väistämättä lisää kiinnostustani heitä ja heidän ajatteluaan kohtaan. Uskon silti 7+7:n koskettavan monia muitakin 40- tai 60-vuotiaita miehiä tai niitä, joita kiinnostaa, mitä vähän yli nelikymppisten ja vähän alle kuusikymppisten kirjailijoiden mielessä liikkuu.
Teksteissä sivutaan niin monia asioita, että itselle läheinen kulma löytynee useimmille. Sillä sitähän kirjeenvaihdon niin kuin kaunokirjallisuudenkin lukeminen on: itsensä peilaamista kirjaa vasten.
Minä sain Itkosen ja Westön kirjeenvaihdosta enemmän kuin kuvittelin voivani saada.