Jo Nesbø on teroittanut veitsensä
Suhteeni Jo Nesbøn kanssa on kokenut kovia aikoja. Rakoilu alkoi Poliisin (2013) jälkeen. Pieni Verta lumella -kirja (2015) oli sen verran kehno, etten edes tullut hankkineeksi käsiini sen II osaa. Harry Hole -romaani Jano (2017) jäi kesken, ja samoin kävi Nesbøn Shakespeare-uudelleentulkintasarjaan kirjoittaman Macbethin (2018) kanssa.
Ilo onkin sitä suurempi, kun Veitsi (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2019) on taas vankkaa Nesbø-laatua.
Nesbø on rakentanut Harry Hole -kirjojaan jo vuosikymmenen ajan poikkeuksellisen selvästi sarjan aiempien osien päälle. Veitsessä paluun tekee Svein Finne, jonka Hole on aikoinaan passittanut telkien taakse.
Itse tapaus on kuitenkin vielä paljon henkilökohtaisempi. Harry Holen pitkäaikainen rakkaudenkohde ja jonkinaikainen puoliso Rakel Fauke on murhattu veitsellä.
Tämäkin sopii Nesbøn tuotannon kehityslinjaan: Harry Hole -romaaneissa kaiken aikaa keskeisemmäksi ovat tulleet vakiohenkilöiden ihmissuhteet. Varsin syvällä käytiin romaaneissa, joissa Hole ja Fauken Oleg-poika etsivät paikkojaan isänä ja poikana. Veitsessä paatoksesta tullaan hieman vapaammille vesille.
Tusinaskanditrillereihin pinttynyttä julmuusmässäilyäkään ei ole läheskään siinä määrin kuin joissain aiemmissa kirjoissa. Veitsi on sopivasti pari piirua rennompi.
Luen Nesbøn romaaneja kerrontateknisinä taidonnäytteinä. Olen sirkuksessa seuraamassa taitureiden temppuja.
Whodunnit-dekkareista norjalaiskirjailija on lainannut tavan kohdistaa epäily yksi kerrallaan yhteen henkilöön.
Jos 600-sivuisen romaanin sivulla 300 kaikki näyttää viittaavan siihen, että syyllinen on henkilö X, tulossa ei tietenkään ole loppuratkaisu vaan sadan sivun mittainen sivujuoni, jonka lopuksi henkilö saadaan kiinni, hänen synkät salaisuutensa paljastetaan – ja selviää, että hän ei ole voinut olla teon takana.
Tällaisen sivupullistuman aikana romaanin muiden juonilinjojen tulisi kuitenkin edetä rinnalla vahvoina. Veitsessä aina ei valitettavasti käy niin, eikä se siksi ole sarjan aivan parhaita.
Veitsen kerrontatekninen huippu on sivuilla 356–367.
Harry Hole on pyytänyt vanhaa kaveriaan Øysteiniä nappaamaan baarin pomon kotiavaimet tämän takintaskusta ja antamaan ne hänelle. Holen ollessa tutkimassa pomon asuntoa tämä ilmoittaa lähtevänsä kotiin kesken työpäivän.
Øystein yrittää kaikin keinoin estää pomonsa aikeita, mutta saa vain viivytettyä hieman tämän lähtöä. Kotiovellaan pomo huomaa, etteivät avaimet olekaan takin taskussa. Vain vajaan viiden metrin päässä oven sisäpuolella on Harry Hole.
Pomo soittaa baariin Øysteinille: ovatko avaimet kenties pudonneet takin taskusta? Øystein yrittää jälleen pelata aikaa, mutta pomo päättää iskeä kotinsa ikkunan rikki.
Ja juuri silloin Øystein valehtelee puhelimitse löytäneensä avaimet.
Vielä on saatava Harry Hole palauttamaan avaimet Øysteinille, jotta tämä voisi palauttaa ne pomolle. Joka on jo matkalla baariin suorinta tietä, kun taas Hole on edelleen asunnossa.
Nesbø rakentaa kohtaukset kiehtovan jännittävästi ja samalla hauskasti.
Veitsen jälkeen on taas ilo odottaa seuraavaa Harry Hole -trilleriä.
Ei minua niinkään kiinnosta se, mitä Holelle tapahtuu, vaan se, kuinka kirjailija kuljettaa Harry Holen näyttämölle. Kuinka esitys on rakennettu, mitkä ovat ensimmäiset sanat, kuinka kuulija reagoi näkemäänsä tai kuulemaansa.