... ja katsotaan mihin se riittää
Vain yksi pronssimitali!
Suomen olympiajoukkueen mitalisaalis Riosta on pienempi kuin yksistäkään aiemmista olympiakisoista. Sosiaalinen media on puhjennut surkuttelemaan Suomen urheilun tasoa. Missä on tulosvastuu?
Suomalaisurheilijoiden arvokisamenestys on ilman muuta pudonnut sekä absoluuttisesti että suhteessa panostuksiin. Kaikkien aikojen olympiamitalisaaliin Suomen joukkue troolasi Pariisista vuonna 1924: 37 mitalillaan, joista 14 kultaa, Suomi oli mitalitilaston kakkonen. Kuvaavaa taloudellisten olojen kannalta on, että Pariisin kisoihin osallistuneet urheilijat saivat myönnytyksenä lunastaa kisa-asunsa itselleen puolella käyvästä hinnasta.
Jos olympialaisia ajattelee kansakuntien välisenä kilpailuna samalla tavalla kuin sadan metrin juoksu on juoksijoiden välinen kilpailu, johtopäätös on selvä: Suomen suoritus ei ole kummoinen.
Aivan varmasti tulosta pystyisi parantamaan, jos menestyminen urheilun arvokisoissa otettaisiin valtion päämääräksi. Pakotettaisiin lapset ja nuoret liikkumaan, seulottaisiin lahjakkuudet, joita valmennettaisiin kansallisin ohjelmin, panostettaisiin urheilututkimukseen ja niin edelleen.
Kustannustehokkainta olisi erikoistua vähän harrastettuihin lajeihin. Jos Suomi panostaisi kunnolla kalpamiekkailuun tai nykyaikaiseen viisiotteluun, alkaisiko tulosta tulla? Purjehduksessa ei ole vastassa samanlaista kenialaisten ylivoimaa kuin pitkänmatkanjuoksussa.
Jos kirjallisuutta arvioitaisiin niin kuin urheilua, jokainen teos, joka ei saa palkintoja tai edes palkintoehdokkuuksia, olisi epäonnistunut. Kriitikkojen kehut painaisivat yhtä paljon kuin asiantuntijakommentaattorin lausunnot televisioselostuksen lomassa.
Itse asiassa kansalliset palkinnot ovat vain SM-titteleitä. Kenties kirjallisuuden menestystä pitäisi arvioida kansainvälisten bestsellerlistasijoitusten avulla ja kirjojen kansallista merkitystä käännössopimusten lukumäärällä.
Kirjallisuuden kansallisessa kansainvälistymismenestymisstrategiassa keskityttäköön niihin kirjallisuudenlajeihin, joissa kilpailu on vähäisintä ja menestymismahdollisuudet siten suurimmat.
Ajatuksessa olisi kovin vähän järkeä. Yhtä lailla epärealistista on haukkua mitalitta jääneitä urheilijoita kisaturisteiksi aivan kuin urheilijoiden tehtävä olisi pelkästään keräillä mitaleita ja mitalitta jääminen olisi epäonnistuminen. Suurin osa olympialaisiin osallistuvista urheilijoista ei saa mitaleita.
Ehkä voisi hyväksyä, että kyse on kulttuurin tukemisesta ja että kulttuurin hyötyä ei mitata yksinkertaisesti mitaleilla tai myyntimäärillä. Monipuoliseen kotimaiseen kulttuuriin kannattaa pyrkiä, oli kyse painonnostosta tai limerikkirunoudesta.
Sekä taiteilijalle että urheilijalle kunniakas tavoite on lähteä tekemään parhaansa. Vähempi ei riitä, enempää ei voi vaatia.