Instituutio nostaa aiheita keskusteluun – Kansallisteatterin historia on täynnä anekdootteja suurista persoonista
Toissa syksynä Kansallisteatterin ympärillä näyteltiin pieni ja lyhyt mutta sitäkin kiihkeämpi kulttuurikohu. Pedro Almodóvarin Kaikki äidistäni -elokuvaan pohjautuvassa teatterisovituksessa Agrado-nimisen hahmon rooliin oli kiinnitetty Janne Reinikainen, joka on mies. Elokuvassa Agrado on transnainen.
Miksi mies näytteli transhenkilön roolin?
Kysymyksen esitti transsukupuolinen taiteilija Camille Auer, jonka mukaan kyse oli yhteiskunnan rakenteellisesta transihmisiin kohdistuvasta väkivallasta, negatiivisesta representaatiosta, stereotypioiden vahvistamisesta ja siitä, ketkä nähdään potentiaalisina esiintyjinä.
Keskustelun tuoksinassa kävi ilmi, että näytelmän rooliluettelossa Agrado on transvestiitti. Media tavasi sanakirjoja ja selitti käsitteitä lukijoille ja kuulijoille.
Kohu oli mittasuhteiltaan kohtuuton, mutta ei suinkaan turha. Se nosti suuren yleisön tietoisuuteen rakenteellisia vääristymiä tai vähintään niiden mahdollisuuksia.
Ja – itse asiassa – eikö se ole yksi taiteen tehtävistä: nostaa aiheita keskusteluun, vaikka sitten metatasollakin?
Kansallisteatteri oli tähän oivallinen alusta. Se on instituutio, jonka valinnoilla on merkitystä. Niitä vastaan kannattaa nousta protestoimaan, jos siihen on aihetta, ja jos Kansallisteatterin liepeillä näkyy kohun poikanen, se kasvaa nopeasti jättiläiseksi, sillä se, mitä Kansallisteatterissa tapahtuu, on uutinen.
Kansallisteatteri on ollut keskustelunavaaja koko 150-vuotisen historiansa ajan. Sen jos minkä osoittaa Kai Häggmanin kirjoittama Kansallisteatterin juhlavuositeos Päänäyttämöllä (Tammi 2022).
Suomen Kansallisteatteri, sillä nimellä, täyttää tänä vuonna 120 vuotta, sillä nykyinen nimi otettiin aiemmin käytetyn Suomalaisen Teatterin sijaan huhtikuussa 1902 Helsingin rautatieaseman viereen rakennetun graniittisen teatteritalon vihkiäisjuhlassa. Avajaisnäytelmänä esitettiin Aleksis Kiven Lea Ida Aalbergin – niin kuin nykyisin sanottaisiin – tähdittämänä.
Kansallisteatterin rakennuksen eteen Rautatientorille Aleksis Kivi nousi istuskelemaan vasta 37 vuotta myöhemmin, talvisodan kynnyksellä. Wäinö Aaltonen oli tarjonnut kubistista Kiveä, mutta kun patsasta toden teolla ryhdyttiin tekemään, hahmosta tuli kiivaan keskustelun myötä näköinen. Aleksis Kiven haudan avaamistakin keskustelun tuoksinassa ehdotettiin. ”Kansallis”-alkuisiin liittyy intohimoja.
Kiven Nummisuutarit oli Suomalaisen Teatterin kassamagneetti ja perinteinen vuoden ensimmäinen esitys. Suomalainen Teatteri esitti Nummisuutareita 30 toimintavuotensa eli nimenmuutokseen asti 96 kertaa. Sitä suositumpi oli vain yksi näytelmä, Kiven Kihlaus.
Sitä mitä Kivi oli näytelmäkirjailijana oli Ida Aalberg näyttelijänä. Aalberg oli liittynyt Suomalaiseen Teatteriin vain 17-vuotiaana vuonna 1874, mutta läpimurtonsa hän teki 22-vuotiaaana keväällä 1880 Henrik Ibsenin Nukkekodin Norana.
Nukkekoti oli aikansa kohunäytelmä, myös Suomessa.
Aalberg taas oli aikansa tähti. Kun hän sattui olemaan kotimaassa, teatteri järjesteli aikatauluja hänen mukaansa, jotta hänet saatiin lavalle. Aalberg sai erikoiskohtelua ja myös erikoispalkkaa. Hänelle heitettiin näyttämölle satoja sinivuokkokimppuja ja koruja. Kai Häggman kertoo, että sinivuokkokimput tosin oli sidottu edellisiltana teatterin johtokuntaan kuuluneen henkilön kotona, eivätkä korutkaan lennelleet Aalbergille hetkellisen haltioitumisen vaan huolellisen valmistautumisen tuloksena.
”Tähtikultti haluttiin pitää hengissä. Johtokunnan näkökulmasta siinä oli kyse teatterin taloudesta ja tulevaisuudesta”, Häggman kirjoittaa.
Kai Häggman on kunnostautunut suomalaisten kulttuuri-instituutioiden historiankirjoittajana. Hän on aiemmin tehnyt muiden muassa WSOY:n, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen kirjailijaliiton laajat historiateokset.
Häggmanilla on silmää historian konkreettiseksi tuoville yksityiskohdille, ja hänen tekstistään kuulee koomisille yksityiskohdille myhäilyn. Laajan taustatyön ja suhteutustaidon ansiosta kirja ei kuitenkaan missään vaiheessa karkaa anekdoottien vietäväksi.
Nykyajassa tehty historiateos nostaa esiin myös sellaisia kysymyksiä, joita aikoinaan ei ole varmaankaan edes pohdittu tai kyseenalaistettu. Tällainen on esimerkiksi miesten ja naisten palkkojen systemaattinen ero – pois luettuna Ida Aalberg.
Instituution historia ei ole vain näytelmien historiaa, ei vain teatterintekijöiden historiaa, ei vain tilikirjojen historia vaan niitä kaikkea. Se on myös yhteiskunnan historiaa, sillä instituutio elää ympäröivässä maailmassa. Häggman kirjoittaa niin yhteyksistä natsi-Saksaan (toisin kuin kaksiosaisen Kansallisteatterin historian kirjoittanut Rafael Koskimies, jonka mukaan Kansallisteatterin torjui ”kaikki yritykset sen välityksellä mainostaa Eurooppaa kahlehtinutta diktatuuria”) kuin paria vuosikymmentä myöhäisempään vasemmistoaaltoon.
Päänäyttämöllä-teoksen viimeisessä valokuvassa on Adolf Hitler, Seela Sellan esittämänä. Hitler ja blondi -näytelmä oli Kansallisteatterin historian ensimmäinen maksullinen esitystaltionti. Kesti kauan, ennen kuin Suomalainen Teatteri sai rakennuksen ja sponsoreille nimetyt penkit, mutta koronapandemian aikana katsomo siirtyi nopeasti kotisohvalle.