Ihmiset sekaisin kuin pussiin heitetyt luumut, kirsikat ja viikunat – Kansat yhtyvät Ville Hytösen järisyttävässä romaanissa
Viime viikkoina olen aamupalan viimeisellä kahvikupillisella matkannut Balkanille. Sinne olen lähtenyt iltaisin ennen nukkumaanmenoa ja aamuisin herättyäni, mutta vain pari lukua kerrallaan.
Ville Hytösen Luumun polte (Gummerus, 2019) vie jo muutamalla lauseella niemimaalle, jonka identiteetti on muuttunut ja joka on etsinyt identiteettejään vuosikymmenten ja vuosisatojen ajan.
En ole käynyt Balkanilla ja tunnen sen historiaa luvattoman huonosti, mutta Hytösen romaanin myötä olen jollakin tapaa onnistunut hapuilemaan otetta siitä, millaista on elää alueella, joka on viime vuosikymmenet ollut tiheämpi kansojen sulatusuuni kuin New York konsanaan.
Näin toimii paras kaunokirjallisuus. Se lisää lukijansa ymmärrystä.
Luumun polte on näennäisesti kahden ihmisen rakkaustarina, tai jotain sellaista. Miltei pakkomielteisesti luumuihin suhtautuva serbilaianen Srdan (d-kirjaimen mastoon kuuluu poikkiviiva, mutta en löytänyt oikeaa merkkiä tekstinkäsittelyohjelman valikoimasta) ja bosniakki Zorana viettävät yhdessä boheemielämää. Toinen maalaa ja toinen runoilee, mutta enimmäkseen he kuitenkin juovat alkoholia ja rakastelevat. Ihon läpi puskeva alkoholin haju lakkaa jo tuntumasta.
Kauttaaltaan metaforinen romaani kertoo kuitenkin kaiken aikaa kansojen historiasta. Kun Srdan ja Zorana yhtyvät, silloin yhtyvät Serbia ja Bosnia.
Siis jos nyt sattuu uskomaan kansallisvaltioihin tai muuhun 1800-luvun ideologisiin jäänteisiin. Ehkä niihin täytyy uskoa, sillä yhä ne elävät vahvana, vaikka maailman kehitys kulkee moisesta järjestäytymisestä poispäin. Ainakin niin kaiken järjen mukaa pitäisi tapahtua, vaikka 2010-luku tuntuu olevan uusnationalismin vuosikymmen.
Nationalismiakin Luumun polte käsittelee, tyystin vailla julistusta.
”He puhuivat samaa kieltä, mutta eri kielillä. He ymmärsivät toisiaan, mutta paljon jäi tavoittamatta. He tyytyivät kompromissiin, kieleen, jota puhuttiin, jotta ymmärrettäisiin, mutta ymmärrettiin ettei puhuminen tuo kaikkea.”
Se mikä pätee kieleen niin kuin kielen ymmärrämme, pätee kommunikaatioon ja ihmisten välisiin suhteisiin laajastikin ymmärrettynä. Niin me toisiamme ymmärrämme, likiarvoina.
Balkanin niemimaasta voisi kirjoittaa laajan eeppisen sukupolviromaanin, joka tunteisiin vetoavasti ja dramaattisesti kuvittaisi yksittäisten perheiden ja sukujen kautta kansojen kohtalonvaiheet.
Luumun polte on kaikkea muuta. Huolimatta 262 sivun mitastaan Hytösen teos on keskitetyn muotonsa vuoksi enemmin pienoisromaani kuin romaani. Sen henkilöt elävät nykyhetkessä, johon historia on heidät tuonut.
”Zorana ja Srdan edustivat sukupolvea, joka oli jäänyt elämältä väliin. Suuret johtajat olivat heille vain mielikuvituksen tuotetta, ja kerjäävien romanien keskellä myytävät kopiofarkut, hienoista autoista nousevat nuoret nykypäivää. –– He olivat liian nuoria kokeakseen kadottaneensa synnyinmaansa mutta liian vanhoja ajatellakseen itsensä vain serbiksi tai bosniakiksi. He katselivat jugoslavialaisia elokuvia, kykenivät lukemaan kirjoja kaikilla slaavisen Balkanin kielillä.”
Valinta on oivallinen. Hytönen tavoittaa elämän ideologioiden ja stereotypioiden alta.
Ville Hytönen kirjoittaa järkyttävän hyvin. Hänen virkkeissään on lyyrikon rytmi. Hän käyttää vertauskuvia luontevasti niin, että ne sulautuvat proosaan.
Hän ilottelee rakastelusievistelyillä. Ne tullevat elämään siteetteina.
Luumun polte on rujo ja herkkä. Romaanissa aforistiset lauseet seuraavat toisiaan, imevät lukijan mukaansa ja heittävät kevyesti tavanomaisen yläpuolelle.
Olen myyty.
Kulttuurisen omimisen nimissä koko romaanin voisi tuomita harhaoppiseksi. Tässä sitä hyvinvointi-Suomen kasvatti eläytyy balkanin kansojen edustajiin ja herkuttelee heidän historiallaan!
Voi voi, jos niin tehdään.
Minulla ei tietenkään ole kykyä analysoida Hytösen tulkinnan todenmukaisuutta. Noinko serbialaismies katselee Sarajevoa, noinko Belgradia? Kovin uskottavalta tuntuu, ja haluan uskoa. Hytösen eläytymistaito hämmentää.
”Ujot ihmiset pitävät luumuviinasta. Luumun syntinen, saippuainen ja epäpuhdas maku vapauttaa heidän hellyytensä ja ujon rakkautensa. –– Luumu on hiljaisen erotiikan maku. –– Ja serbit olivat pohjimmiltaan ujoja. Siksi he rakastavat šljivaa, ja kroatialaiset ovat jylhiä ja välimerellisiä, ja siksi he rakastavat travaricaa”, hän analysoi.
Eikä äänessä toki ole Hytönen vaan mustarastas, joka toimii Luumun poltteen kertojana.
”Balkanin mustarastaiden kieli on kieli, jota ymmärtämällä osaa kaikki maailman kielet”, kertoja väittää itsevarmasti. ”Se on lintujen serbokroatiaa, vaan ei ihmisten antamaa vaan taivaasta suoraan annettu.”