Greta Thunbergin perheen tarina on sairauskertomus
Sydämen asioita -kirjan kannessa on kuva maailman tämän hetken kuuluisimmasta 16-vuotiaasta, Greta Thunbergista, joka istuu ”Skolstrejk för klimatet” -plakaatin vieressä. Samanlainen plakaatti matkasi Atlantin yli kilpapurjeveneessä New Yorkiin YK:n yleiskokouksen aattona pidettyyn ilmastokokoukseen. Se on olennainen osa ilmastoaktivisti Greta Thunbergin brändiä.
Sydämen asioita (suom. Raija Rintamäki, Tammi 2019) ei kuitenkaan käsittele ensisijaisesti Greta Thunbergia, vaan se on hänen äitinsä Malena Ernmanin muistelmateos, jossa hän kertoo omaa ja perheensä tarinaa. Kirjan minä on Malena Ernman, ja hänen kasvonsa ovat ruotsinkielisen alkuteoksen kannessa.
Ymmärrettävää silti on, että teoksen suomenkielisen laitoksen kannessa on Greta Thunberg, sillä vaikka Ernman on viimeistään Ruotsin euroviisukarsintojen voitosta alkaen ollut kotimaassaan julkkis, maailmanlaajuisesti hänen tyttärensä on selvästi tunnetumpi.
Suomennoksen kirjoittajiksi on merkitty koko perhe, Beata ja Malena Ernman sekä Greta ja Svante Thunberg. Alkuteoksen kannessa tekijöitä ovat perheen vanhemmat, mutta myöhempiin painoksiin otettiin mukaan myös lasten nimet.
Kirja on sairauskertomus. Malena Ernman kertoo kärsineensä opiskeluaikoinaan bulimiasta, ja hänellä on ADHD samoin kuin hänen tyttärellään Beatalla. Greta Thunberg on kärsinyt ilmeisen vakavista anorektisista syömishäiriöistä. Hänellä on Aspergerin oireyhtymä ja selektiivinen mutismi.
Ernman arvostelee lasten ja nuorten psykiatrian rakenteellista epätasa-arvoa.
”Tyttöjä selvästi syrjitään suhteessa poikiin, jotka kuuluvat ja näkyvät ja vievät jo varhain vähäisen tarjolla olevan pedagogisen tuen ja resurssikoulutuspaikat”, hän kirjoittaa.
Suomennoksessa käytettävä sana ”resurssikoulu” tarkoittaa ruotsalaista resursskolaa. ”Resurssikouluissa” opetetaan lapsia, jotka eivät pysty käymään normaalia peruskoulua. Esimerkiksi Greta Thunberg on käynyt ”resurssikoulua”.
Tosin Greta Thunberg on äitinsä mukaan arvostellut ”resurssikouluja”: Ne eivät ole kouluja oppilaille, joilla on erityistarpeita, vaan opettajille, joilla on erityistarpeita.
”Neuropsykiatrisen diagnoosin saaminen ei ole helppoa. –– Se on vaikeaa. Varsinkin tytöille”, Malena Ernman kirjoittaa.
”Lähes kaikki diagnooseihin liittyvä perustuu yhä poikiin. Arviointiperusteet, lääkitys, informaatio. Pojista, pojille, poikia varten”, hän jatkaa.
Ernmanin kokemukset koskevat tietenkin Ruotsia, mutta olisi ihmeellistä, jolleivät samanlaiset ongelmat vaivaisi myös suomalaista järjestelmää.
Mielenterveysongelmien ja niiden diagnostiikan rakenteellisen epätasa-arvon, seksuaalivähemmistöjen oikeuksien, #metoo:n ja sukupuolten tasa-arvon lisäksi Malena Ernman kirjoittaa ilmastonmuutoksesta. Hän kirjoittaa siitä paljon, ja se nousee kirjan toiseksi pääaiheeksi mielenterveysongelmista kärsivän perheen vaikeiden vuosien rinnalle. Hän käsittelee aihetta paitsi omakohtaisten kokemusten kautta myös pamflettimaisesti julistaen.
Saatuaan ilmastoherätyksen Ernman lopetti kansainvälisen uransa oopperalaulajana, koska ei halunnut lentää. Hän kokee ilmeistä ahdistusta siitä, että muut ihmiset eivät toimi niin kuin hänen perheensä.
Joissain kohdin huomaa, että hänellä on intoa enemmän kuin harkintaa. Hän kirjoittaa esimerkiksi, että ilmastonmuutos on yksi harvoista asioista, joka on mustavalkoinen.
”Joko me saavutamme Pariisin sopimuksen kahden asteen tavoitteen ja vältymme käynnistämästä katastrofaalista ketjureaktiota, jota emme mitenkään pysty hallitsemaan – tai sitten emme. Tämä ero on tosiaan täysin mustavalkoinen.”
Eli 1,99 astetta ei aiheuta minkäänlaista ongelmaa, kun taas 2,01 astetta tarkoittaa täystuhoa.
Tietenkään niin ei ole, sillä ilmasto jos mikä on monimutkainen järjestelmä, jonka vaikutuksia, vastavaikutuksia ja takaisinkytkentöjä on erittäin vaikea, ellei mahdoton, mallintaa.
Sitä paitsi viime syksynä, vain hieman ruotsinkielisen alkuteoksen ilmestymisen jälkeen, IPCC:n raportti esittää, että kahden asteen sijaan pitäisi pyrkiä pitämään nousu enintään 1,5 asteessa.
Tällainen ehdottomuus on huonoa mainosta itse tärkeälle asialle, ilmastomuutoksen hillitsemiselle ja torjumiselle, mutta jos Ernmanin teosta ajattelee henkilökuvana tai jopa kaunokirjallisena teoksena, kiihko on psykologisesti uskottavaa.
Ernmanin ehdottomuus – asiat eivät yleensä ole mustavalkoisia, kuten hän itse kirjoittaa – vie huomion itse asialta. Kun Ernman kirjoittaa, että ”media on epäonnistunut ilmasto- ja kestävyyskysymyksen käsittelyssä täysin”, hän varmaankin tarkoittaa, että ilmasto- ja kestävyyskysymyksiä ei ole käsitelty tiedotusvälineissä erityisen hyvin.
”Ihmiskunnan kohtalonkysymykset typistetään parhaassa tapauksessa yksittäisiksi artikkeleiksi, uutisiksi tai teemaosioiksi, joihin ilmastoartikkelit karsinoidaan, samalla kun paperilehti ja uutissivusto pullistelevat matkareportaaseja, ostosvinkkejä ja autojuttuja.”
Havainto kuulostaa oikealta ja tuntuu pätevän myös Suomeen. Toisaalta ilmastonmuutos ei itsessään juuri tuota uutisia, ja lisäksi kyseessä on niin laaja ja monimutkainen asiakokonaisuus, että sen käsittely teemaosioissa puoltaa paikkansa. Tarvetta on taustoitukselle, ei vain uutisille.
Mediassa tiedetään, että ilmastouutisointia olisi hyvä lisätä. Jotenkin irvokasta on, että monet tiedotusvälineet uutisoivat, kuinka Ehrmanin tytär Greta ja hänen miehensä, näyttelijä Svante Thunberg lähtivät purjehtimaan Isosta-Britanniasta New Yorkiin.
Ilmastonmuutoksen substanssikysymysten sijaan on helpompi tehdä juttu kiinnostavasta henkilöstä, kuten poikkeuksellisen lahjakkaasta ja asialleen omistautuneesta koululakkolaisesta. Niin saadaan ruksi ”ilmastoaiheet”-kohtaan toimituksen työlistalla.
Voi vain kuvitella, kuinka se harmittaa asiakysymyksistä kiinnostunutta Greta Thunbergiä, joka tavan takaa muistuttaa: ”Älkää kuunnelko minua, kuunnelkaa tiedettä.”
Hänen kaltaistaan johtohahmoa kuitenkin tarvitaan, sillä ihmiset ja siksi myös mediat käsittelevät kysymyksiä henkilöiden kautta.