Flow-ranneke piiloon, kun haet rahaa diakonilta
Harva suomalaiskustantamo on pitänyt kaunokirjallisen ohjelmansa linjan niin selvänä kuin Kosmos. Mikko Aarnen johtama talo tekee leimallisesti uuden sukupolven kirjallisuutta.
Tuomas Kokon Tosi kivat juhlat -pienoisromaania (Kosmos 2019) voidaan luettaa vuosikymmenten päästä todistusaineistona – tai paremminkin ”todistusaineistona” – siitä, millaista oli olla vähän alle kolmekymppinen satavuotiaassa Suomessa.
Lukija selviää siitä noin 120 harvaan ladotulla sivulla. Kompaktia ja kuluttajaystävällistä verrattuna siihen, että Kalle Päätalolta holahti vuoteen helposti 500 sivua. Äänikirjana Tosi kivat juhlat näkyy kestävän reilut pari tuntia.
Voiko deittisovellukseen ladata exän ottaman kuvan?
Minkä syyn takia terapeutilta ei tällä kertaa saa aikaa?
Miten 600 euron pikavippi maksetaan?
Sellaisia kysymyksiä Kokon pienoisromaanin kertoja pohtii. Ne on poimittu kolmekymppiskiliseiden listan kärkikymmeniköstä.
Hurmaavimmillaan Kokko on kohtauksessa, jossa kertoja peittelee Flow-festariranneketta pitkähihaisen paidan hihansuuhun mennessään tapaamaan seurakunnan diakonia, jolta toivoo saavansa rahaa puhelinlaskun maksamiseen (ja mielellään toki muuhunkin).
Kertoja käy nolojen tilanteiden treffeille ja harrastaa YouTube-videoiden katsomista ja Wikipedia-artikkeleiden lukemista.
”Minun oma elämäni on vaikea elämä”, hän huokaa.
Kertoja kommentoi aiemmin sanomaansa sulkulauseissa ja käyttää runsaasti lainausmerkkejä osoittamaan ”niin sanottu” -henkistä käyttöä (”uskoakseni työssä tarvitsee myös muunlaisia ’kykyjä’”). Listoja kertoja laatii runsaasti, sekin ”teinikirjallisuuden” piirre kaiketi jostain Bridget Jonesista alkaen.
Elämässään kertoja palaa maneereihinsa. Monomanian alleviivausta, ajankuvaa vai ironisointia? Kaikkia niitä ja varmaan muutakin.
Tosi kivat juhlat on läheistä sukua Sisko Savonlahden Ehkä tänä keväänä kaikki muuttuu -romaanille (Gummerus 2018) ja Erkka Mykkäsen Something not goodille (WSOY 2018). Siinä missä Savonlahti taittaa selvemmin Bridget Jonesin suuntaan ja Mykkänen kirjalliseen kerrontaan, Kokko luottaa lakonisuuteen.
Kirjojen tyyliin kuuluu kaikkialla vaaniva ironisuus, kirjojen nimistä alkaen. Yksinäisyys, rahattomuus, hanttihommaisuus, mielenterveysongelmat – ne kaikki ovat vakavia asioita ja tilastollisesti myös jonkinmoisia sukupolvikokemuksia. Kirjailijat esittävät ne samalla herkullisen ironisesti: onhan kaikki oikeastaan todella hyvin ja päähenkilöni on naurettava, kun hän tuskailee tällaisissa ensimmäisen maailman ongelmissa.
”Minun oma elämäni on vaikea elämä” on yhtä aikaa naurettava ja vakava lause.