Finlaysonin mannekiini – Väinö Linna ja kirjailijan vapaus
”Leipätyö on välttämätön. Ei vain ansion kannalta, vaan muutenkin. Ei minusta koskaan tulisi vapaata kirjailijaa.”
Niin vakuutti Väinö Linna päivälleen 65 vuotta sitten 15.1.1955 ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä julkaistussa, Tuuli Reijosen kirjoittamassa haastattelussa ”Tuntematon Väinö Linna – sotilas ja työmies”.
Reilua kuukautta aiemmin ilmestynyt Tuntematon sotilas oli noussut kansakunnan puheenaiheeksi. Artikkelin aluksi kerrotaan, kuinka Linnan vuokrahuoneistossa Tampereen Puuvillatehtaankadulla ramppaa haastattelijoita. Lehtien yleisöosaston pursuavat kiistakirjoituksia, joissa esitetään kiihkeitä näkemyksiä Linnan romaanin antaman kuvan todenmukaisuudesta.
Haastattelussa kirjailija esiintyy Finlaysonin mannekiinina. Artikkelin avauskuvassa Linna on kolmen työkaverinsa kanssa tarkastelemassa kehruukonetta.
”Väinö Linna tovereittensa kanssa kehruukoneensa ääressä. Hän toimii koneasentajana Finlaysonin tehtaalla Tampereella. Yhtä vakavasti hän paneutuu tähän ammattiinsa kuin kirjailijankin työhön”, kertoi kuvateksti.
Tai valehteli, tai sumutti, miten sen ottaa.
Yrjö Varpion kattavan Linna-elämäkerran Väinö Linnan elämä antama kuva Linnan suhtautumisesta tehdastyöhön on nimittäin vallan toinen kuin mitä kirjailija antaa ymmärtää lehtihaastattelijalle. Linna ei pitänyt tylsästä ja fyysisestä työstä, joka haittasi romaanien kirjoittamista. Linna pyrki saamaan rahaa eri verukkeilla, jotta voisi ottaa palkatonta vapaata Finlaysonilta.
Siitä huolimatta hän kertoili Suomen Kuvalehdelle:
”Katsokaas, ei sitä noin vain voi irrottautua ympäristöstään, siitä on ravinto otettava, missä juuret ovat. Jos nyt vaihtuisin vapaaksi kirjailijaksi tai muuttaisin muuten ammattialaa, yhteydet katkeaisivat. On elettävä siinä ympäristössä, missä on joutunut elämään. Päivät tehtaassa, illat kotona.”
Aiemmin, kahden romaanin ilmestymisen jälkeen Väinö Linna oli saanut vuoden mittaisen valtion apurahan, jota silloin kutsuttiin akatemia-apurahaksi. Tuolloin Linna oli jättäytynyt vapaaksi kirjailijaksi työstämään kunnianhimoista ”Messias”-käsikirjoitustaan.
Tuloksena oli umpikuja niin kaunokirjallisessa työssä kuin Linnan henkisessä jaksamisessa. ”Messias” jäi käsikirjoitukseksi, Linna päätyi psykiatri Veikko Tähkän hoiviin.
Linna oli päässyt maistamaan päätoimisen kirjailijan työn iloja jo aiemmin Mustaa rakkautta kirjoittaessaan kustantajansa ennakkomaksujen turvin. Tuokaan periodi ei ollut tuonut toivottua tulosta.
”Elämäntavan vaihdos ja heittäytyminen kokonaan kirjoitustyöhön ei ollut kuitenkaan luonnistunut noin vain. Kun kirjoittaminen muuttui päätyöksi, siihen oli vaikea keskittyä. Vuoden alussa hän [Linna] oli päässyt vasta romaani puoliväliin. Aloitus oli ollut hankala, ja kustantaja tuskin ilahtui Linnan rahankäyttöraportista: hän ei ollut voinut toteuttaa suunnitelmaansa ja kirjoittaa saamiensa rahojen turvin, rahoilla ei ollut saatu aikaan ’muuta kuin pesänviriä'”, Yrjö Varpio kirjoittaa (s. 185).
Painoiko ”Messias”-hankkeen aikaiset epäonnistumisen muisto Linnaa? Siksikö hän puhui tehdastyössä olemisen tärkeydestä kirjailijalle?
Vai poseerasiko Linna julkisuudessa hänen harteilleen aseteltu työläiskirjailijan kaapu ja sodan miehistön kuvaajan palttoo yllään?
Puhuiko kansalliskirjailija totta vai muokkasiko julkikuvaansa?
Myöhemminkin Linna esiintyi Finlaysonin työntekijänä – mitä toimittajat toki myös mieluusti toivat esiin jutuissaan.
Käytännössä Linnan päivätyöt tehtaalla loppuivat Tuntemattoman sotilaan menestykseen. Vuoden 1955 aikana Linna oli useita jaksoja vapaalla, ja viimein vuoden lopulla hän sanoi itsensä irti.
Kuvaavaa on, että Linna ei irtisanoutunut itse vaan pyysi työkavereitaan kertomaan toimistossa, että hän ottaisi lopputilin.
Toimistonhoitaja kuitenkin, ymmärrettävästi, vaati henkilökohtaista irtisanoutumista.
”Linna ei kuitenkaan enää halunnut astua tehtaan alueelle – jääkööt eropaperit saamatta, ellei niitä voinut toimittaa kavereiden mukana”, Yrjö Varpio kirjoittaa (s. 399).
Suomen Kuvalehden haastattelussa Väinö Linna puhuu myös kulttuurista.
”– Se on menossa perikatoon, Linnan katse kiristyy kovaksi, – kansalliset, kristilliset ja moraaliset ideat ovat hajalla, kuljetaan kohti rappiota, ellei…
– Ellei mitä?
– Ellei länsimailla synny jokin uusi voimakas virtaus. Kansasta itsestään. Ei ylhäältä alaspäin. Eikä pakottamalla.”