Esseisti ay-reettorina: taiteilijoille lastentarhanopettajan palkka
Koska kirjailijoilla ei ole perustyössään työnantajia, ajatus kirjailijoiden lakosta kuulostaa jonkin eteläamerikkalaiskirjailijan fabuloivan pienoisromaanin aihelmalta.
Samasta syystä ammattiliittoakaan ei ole, vaan Suomen Kirjailijaliitto, Suomen tietokirjailijat, Svenska Författareföreningen ja muut kirjailijajärjestöt keskittyvät – huvitusten järjestämisen ohella – yleiseen edunvalvontaan ja lakineuvontaan.
Siksi ay-retoriikka jää kirjailijoiden itsensä hoidettavaksi. Mikäpä siinä, onhan kirjailijakunta keskimääräistä etevämpää luomaan tunteisiin vetoavia tarinoita.
Kirjailijat ovat tuskitelleen taloudellisten olojensa kehnoutta halki historian, eivätkä tietenkään aiheetta. Uusimpana Suomessa megafoniin on tarttunut esseisti Antti Nylén, jonka Häviö (Kosmos, 2018) räiskyy vimmaista turhautumista tienestien pienuuteen.
Nylén myöntää olevansa menestynyt kirjailija. Pankkitilin saldossa ei kuitenkaan näy.
Nylén esittää Häviön lopuksi kolme toimintatapaa taiteilijoiden yhteiskunnallisen aseman korjaamiseksi. Ay-puheen näkökulmasta pamfletin seitsemän viimeistä sivua ovat se, mitä kohti edelliset 200 sivua ovat valmistaneet.
Ensimmäinen Nylénin vaihtoehdoista on taiteilijoiden aseman romahduttaminen ajamalla apurahajärjestelmä alas. Taiteen tekemisestä tulisi niiden harrastus, joilla on siihen varaa.
Toisessa vaihtoehdossa apurahajärjestelmä hyvine puolineen ja puutteineen jatkuisi kutakuinkin nykyisellään, mutta lisäksi lanseerattaisiin ”reilun taiteen sertifikaatti”, joka kertoisi, että taiteen tuotanto-olosuhteet ovat olleet inhimilliset.
Mitä se sitten tarkoittaisikaan.
Kolmanneksi vaihtoehdoksi Nylén esittää, että taiteilijoille alettaisiin maksaa lastentarhanopettajan palkan suuruista taiteilijapalkkaa, joka olisi elinikäinen ja vailla minkäänlaista selvitysvelvollisuutta.
Veikkaan, että jos näin tehtäisiin, aika moni ilmoittaisi olevansa taiteilija. Pamfletistin ei tietenkään tarvitse sortua niin maalliseen asiaan kuin tylsään realismiin.
Europuheen välissä Nylén kirjoittaa tiestään esseistiksi ja paljon puhutun esseebuumin aluillepanijaksi. Sitä samoin kuin omien esseiden ja toiminnan tarkastelua välimatkan päästä, nykyhetken valossa huomasin lukevani kiinnostuneempana kuin köyhyyspuhetta.
Toisin kuin julkisesta vastaanotosta voisi luulla, Häviö ei kerro pelkästään siitä, miten ”Antti Nylénistä” tuli köyhä, vaan vielä olennaisemmin se kertoo, kuinka ”Antti Nylénistä” tuli ”Antti Nylén”.
Sitaattimerkit ovat tarpeen siksi, että Nylénin esseeminä on luonnollisesti joskaan ei suorastaan fiktiivinen niin ainakin tyylitelty konstruktio.